Kaupunki peittyy sateenkaareen

Sateenkaari on ollut näkyvästi esillä Helsingissä tällä viikolla. Poikkesin torstaina keskustassa ja panin merkille, että lähes joka kaupan näyteikkunaa koristi sateenkaarilippu isona tai pienenä. Viimeistään eilen varmasti viimeisetkin tietämättömät havahtuivat, kun Helsingin Sanomat julisti Pride-viikkoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia koko etusivun kokoisella värikkäällä raidallisella lipullaan, tukenaan useita johtavia suomalaisfirmoja.  

Stockmann on myös ollut erittäin näkyvästi mukana Pride-viikon kampanjoissa järjestäen useita tapahtumia viikon aikana. Torstaina ala-aulan läpi kulkiessani meneillään näytti olevan jokin drag queen -tilaisuus, vaikken ehtinyt jäädä seuraamaan, mistä oli kyse.

Pari vuotta sitten vein esikoiseni katsomaan kulkuetta, hengailimme Senaatintorilla ja katselimme paraatin järjestäytymistä pieniä sateekaarilippuja heiluttaen. Tällä viikolla hän lähti yksin tapahtumiin ja seuraa tälläkin hetkellä kulkuetta kaverinsa kanssa, ellei sitten marssi paraatilaisten mukana.

Itse en jaksanut lähteä tänä vuonna paikan päälle. Eräs lesboystäväni jokin aika sitten pohti, kuinka Pride-kulkue on muuttunut ennemmin karnevaaliksi ja kadottanut alkuperäisen asiansa. Omassa elämässäni ja varmaan monen helsinkiläisen elämässä homous, lesbous ja muut seksuaalivähemmistöt ovat jotain niin tavallista, ettei asia enää mielestäni kaivannut alleviivaamista. Ei kai kenenkään enää tarvitse olla kaapissa?

Tuttavapiiriini kuuluu paljon seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, vielä enemmän tasavertaisuuden kannattajia. Facebookini on värjäytynyt sateenkaarenväriseksi, koska moni suomalaisystäväni on liittänyt profiilikuvaansa Priden kannatusmerkin. Naapurissani on asunut vuosia homopareja, lapsillani on ollut luokkatovereita, joilla on kaksi äitiä saman katon alla. Transseksuaalisuus liippaa perhettäni usealta suunnalta: minun vanha koulukaverini, mieheni entisen vaihto-oppilasperheen sisko ja esikoiseni entinen luokkatoveri ovat vaihtaneet sukupuoltaan. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat yhtä tavallista kuin eri ihonvärit ja uskonnot. Olen saanut kasvattaa lapseni näkemään, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Minusta on ollut hienoa kuunnella nuorisomme takapenkillä käymiä keskusteluita, joissa he avoimesti pohtivat omaa seksuaalista suuntautumistaan ja vanhemmat valistavat nuorempia. "Vielä ei tarvitse tietää, onko homo vai hetero..." 

Toista oli vielä pari vuosikymmentä sitten. Kun nuorena tulin Helsinkiin opiskelemaan, en ollut koskaan tavannut ketään homoseksuaalia, muista puhumattakaan. Vähitellen moni opiskelukaverini alkoi tulla ulos kaapista. Kun kerroin eräälle vanhemmalle sukulaiselleni erään homokaverini kutsuneen pikkuveljeäni "söpöksi", tämä kehotti minua pitämään huolta veljestäni, ettei kukaan homoukko vaan pääsisi viekoittelemaan tätä väärille poluille. Pojista pitävistä namusedistä oli hän nuorena kuullut aikuisten kuiskuttavan. Minua nauratti ajatus herttaisesta ja kiltistä, minua nuoremmasta opiskelijapojasta limaisena äijänä, joka viettelisi ymmärtämättömän pikkupojan (yli kaksikymppisen...)

Kerran vierailin ystäväni luona Oulussa. Vietimme hänen tuttaviensa kanssa iltaa pubissa, kun eräs nuori nainen yritti iskeä erästä seurueemme naista. Kyse ei ollut sen kummoisemmasta kuin silmäniskusta vessassa, mutta jo se riitti suistamaan ystäväni ja hänen kaverinsa raiteiltaan. He olivat niin järkyttyneitä asiasta, että puntaroivat sitä koko illan. Hyvä ettei tämä viettely-yrityksen kohteeksi joutunut nainen antanut nyrkistä flirttailijalleen.

Näin viime kesänä Finnairin koneessa Tom of Finlandista kertovan elokuvan, joka kuvasi hyvin sitä, millaista on ollut homon elämä Suomessa muutama vuosikymmen sitten. Elokuva ihastutti ja järkytti, itkin monet kerrat sitä katsoessani. Itkin elokuvassa kuvattujen ihmisten ja heidän kohtalotovereittensa kohtaloita, itkin ihmisten kohtaloa vuosisatojen, vuosituhansien ajan. Itkin myös ilosta omien homotuttujeni vuoksi, koska he saavat elää tänä suvaitsevaisuuden ja "normaaliuden" aikana. Elokuva ihastutti, kun tajusin, että saman aikaan, kun Suomessa homous oli kieroutta ja kauhea synti, josta puhuttiin kuiskaten ja jolloin metsissä tapaavia "hinttareita" metsästettiin ja hakattiin, saivat homot Kaliforniassa elää tavoillaan täysin vapaasti, kenenkään sitä kummeksumatta. Ennen kuin saapui nelikirjaiminen kirosana, joka vei myös Toukon ystävän.   

En siis mennyt tänä vuonna katsomaan sateenkaarikulkuetta, mutta seurasin sitä Helsingin Sanomien suoran lähetyksen kautta. Nähdessäni mustiin pukeutuneet ruumisarkunkantajat teipattuine suineen muistelin, kuinka monessa maassa seksuaalivähemmistöön kuuluminen on syy tulla tapetuksi. Mietin, kuinka olen Suomessakin kuullut pikkupaikkakuntalaisten suusta homokammoisia puheita. Pohdin, kuinka bloggaaja Maiju viime talvena kuvaili luottokampaajansa kokemuksia asiakkaista, joiden tukkaan saa koskea vain hetero. Muistin vasta tällä viikolla kuulleeni kahden maailmankansalaisen puhuvan puppeliparaatista ja naisista hieromassa värkkejään yhteen.

Vielä riittää siis sarkaa niitettäväksi, joten Pride ei ole vain tyhjänpäiväinen karnevaali, kakkosvappu. Siitä huolimatta, että juuri lukemani mukaan paraatiin osallistui 100 000 ihmistä. Kuten eräs Hesarin haastattelemista kulkuelaisista totesi, se on suvaitsevaisuuden, tasavertaisuuden ja kunnioituksen juhla. Olisinpa sittenkin ollut mukana!

Nettishoppailijaveteraani järkyttyy

Aloitin nettishoppailun 14 vuotta sitten. Silloin ei ollut Verkkokauppa.comia ja Stockmannille mentiin kävelemällä ovesta sisään - ei kirjautumalla netin kautta. Zalandosta ja Booztista ei tiedetty mitään vielä moneen vuoteen. Mutta oli sentään Huuto.net ja Ebay. Saksan Ebayn kautta löysin ihania pieniä lastenvaateliikkeitä, jotka myivät juuri minunnäköisiäni värikkäitä ja romanttisia, laadukkaita lastenvaatteita lapsille. Minun ei enää tarvinnutkaan turvautua vain ylikansalliseen ketjumerkkitarjontaan tai siihen, mitä suomalaiset sisäänostajat katsovat kullekin ikäluokalle sopivaksi, siis viisivuotiaille tytöille teinivaatteita ja pojille tummia paitoja pelottavine hahmoineen. Ei, meillä ei ole ikinä ollut Star Wars tai Ninjago -kuvioisia paitoja. Poikani pukeutuivat värikkäisiin vaatteisiin, joissa pelottavan hahmon sijasta hymyili söpö nalle. Ja tyttärelleni löysin mitä ihanampia volangimekkoja, jotka myöhemmin löysivät Huuto.netin kautta uudet onnelliset omistajansa.  

Entä se eteeni auennut kenkävalikoima: Suomessa myytiin pojille vain sinisiä, ruskeita ja mustia kenkiä, kangaslenkkareita. Keski-Euroopasta löysin ihania italialaisia käsintehtyjä nahkakenkiä. Kunnon perinteisin menetelmin valmistettuja, jotka kestävät monella lapsella ja säilyvät seuraavillekin sukupolville. Mitä ihanimmissa väreissä. Oi joi.

Tavaroilla oli palautusmahdollisuus mutta ostajan laskuun. Kun yhden kenkäpaketin postikulut tekivät yli 20 euroa, tuli ostokset mietittyä aika tarkkaan. Useaa kokoa ei kannattanut tilata sovitettavaksi vaan kyselin etukäteen kaikki tarvittavat mitat. Harmillisesti kerran eräs lähetys katosi paluupostissa, ja 170 € tappion  (+ 20 € postikulut päälle) tunnettuani omassa pussissani palautin kalliimmat ostokset jatkossa aina vakuutettuina.


Joskus olen turvautunut myös Amazoniin. Enimmäkseen tilaan sieltä vieraskielisiä kirjoja, sellaisia joita ei Suomesta saa, mutta joskus olen hankkinut sieltä lastenkenkiäkin, mikäli sopivia kokoja en ole muualta löytänyt. Amazonin palautuskäytäntö oli kuitenkin ainakin tuolloin sen verran omituinen, että siihen tutustuminen vei minulta hermot. Olin tarkka tilausten suhteen, jottei tarvitsisi ryhtyä palautustoimiin. Onneksi kirjat ovat sentään aina sopivankokoisia eikä niitä tarvitse palauttaa.

Lastenvaatteiden nettishoppailijana olen siis konkari, suorastaan veteraani, kuten myös nettimatkanjärjestäjänä: ensimmäiset suunnitelmat ja -varaukset Australian matkalle tein netissä ja sähköpostitse jo vuonna 1997 (jolloin suomalaiset matkatoimistot vielä kieltäytyivät vastaamasta sähköpostikyselyihin). Silti omat vaatteeni ostin vielä pitkään oikeista kaupoista ja tavarataloista, joissa myytiin laatuvaatteita (eikä siis mitään Anttilan tai Elloksen postimyyntitavaraa, suomalaisten prenettishoppailijoiden suosikkikamaa). Itselleni en uskaltanut tilata, koska vaatteitteni ja kenkieni on istuttava just eikä melkein. En uskaltanut ottaa epäonnistumisen riskiä: aikuisen vaatteiden paluupostittaminen ulkomaille on kallista!

Tämän vuosikymmenen alussa iskivät ulkomaalaiset nettikaupat Suomeen ja päätin testata. Ensimmäisen epäonnisen kokeilun jälkeen en vielä lannistunut. Tein nimittäin tilauksen Zoovillageen, palautin ja tämän jälkeen odotin rahojani takaisin yli puoli vuotta. Usean sähköpostin ja ulkomaanpuhelun ja tuolloin saamieni lupausten jälkeen ei rahojani edelleenkään kuulunut takaisin, ei ennen kuin mieheni soitti puolestani ja uhkaili kuluttajaviranomaisella.

En lannistunut vaan hylkäsin Zoovillagen ja kohdistin seuraavat yritykseni Zalandoon ja Booztiin, joiden asiakas olen ollut lähes siitä lähtien, kun ne rantautuivat Suomeen. Silloin kun tarvitsen jotain, on nettivalikoima paras paikka. Aina kun ostan jotain, haluan löytää sellaisen tuotteen, joka kestää ja miellyttää silmääni vuosia ja vuosikymmeniä eteenpäin. Siksi haluan vertailla eri tuotteita vierekkäin ja kaapistani löytyviin vanhoihin vaatteisiini. Tällä tavoin etsin keväällä itselleni uudet lasketteluhousut tehtyäni vaihtokaupat tyttäreni kanssa. Hän halusi vanhat mustat minulta, minä sain hankkia itselleni uudet värikkäät. Useiden sovittamieni jälkeen löysin pinkit, jotka ovat sopivat kooltaan, riittävän lämpimät, näyttävät hyviltä (ja hoikentavilta) päällä ja joiden väri sopii hyvin vanhaan turkoosiin untuvalaskettelutakkiini. Täydelliset, mutta joiden löytäminen vaati paljon sovittelua. 

Kenkien ostaminen on minulle myös tuskaa, sillä olen paljon jaloillani ja kengänkokoni vaihtelee hyvin paljon yhden päivän ja viikon aikana. Jopa kokonaisen numeron verran. Siten joudun testailemaan kenkiä useaan kertaan eri päivinä ja vuorokaudenaikoina. Paras aika on myöhään sellaisen päivän iltana, jolloin olen seissyt ja kävellyt paljon. Toisaalta myös istuminenkin turvottaa välillä jalkoja. Jos ostan kengät tavallisesta kenkäkaupasta, menee yleensä pieleen. Kauppojen palautusmahdollisuudet ovat usein heikot, ja siksi olen tehnyt paljon hutiostoksia: ostanut jälkeenpäin vääränkokoisiksi tai -mallisiksi osoittautuneita kenkiä. Virheostoksia on syntynyt nettiostoksillakin, huolellisesta sovittelusta huolimatta, mutta kuitenkin paljon vähemmän.

Siksi tunnustaudun olevani nettikauppojen kauhu: asiakas, joka ostaa useat, sovittaa, valitsee sopivat ja palauttaa loput. Olen kyllä joka kerta kauhistellut sitä rahdin määrää ja polttoainevanaa kuljetuslauttojen perässä näiden laivatessa pakettejani maasta toiseen. Ja tuntenut terävän tikarinpistoksen wannabe-viherpiipertäjän sydämessäni niiden muovi- ja pahvivuorien vuoksi, joita tilausteni pakkaaminen synnyttää. Olen toivonut, että yritykset edes kierrättäisivät muovit ja pahvit oikein eivätkä ne päätyisi vain kaatopaikkojen täyttämiseen tai rakennusten lämmittämiseen. Tai pahimmassa tapauksessa Itämereen pyöriäisten vatsojen täytteeksi.  

Olen selitellyt itselleni hiilijalanjälkeni tulevan kuitenkin paljon pienemmäksi tällä tavoin, sen sijaan että tekisin jatkuvasti virheostoksia ja panisin ne sittemmin kiertoon. Mutta onko näin sittenkään?

Kuva lainattu täältä

Viime vuonna kauhistuin ensimmäisen kerran lukiessani Hesarista nettikaupoista, joiden palautustuotteet päätyvät uusina suoraan jätteeksi. Anteeksi kuinka, uusina jätteeksi! Eikö ole jo riittävän kauheaa, että hyväkuntoiset käytetytkään eivät kelpaa kenellekään. Puhumattakaan tavaroista, joilla olisi vielä paljon ikää jäljellä, jos joku viitsisi korjata ne!

Lohduttauduin tuolloin, että uutisointi koskee varmasti vain halpisliikkeitä: Henkkaa ja Maukkaa, Ellosta ja sen sellaisia. Kalliimpia tuotteita ei varmasti kaatopaikalle toimiteta, kuvittelin.

Maanantaina sain uuden järkytyksen, joka mullisti maailmankuvani uudestaan. Yle julkaisi Kaupan liittoa siteeraten Amazonia koskevan uutisen, jonka mukaan myös Zalandossa "suuri osa palautetuista tuotteista menee liiton tietojen mukaan roskiin."

Mietin, voiko se oikeasti pitää paikkansa. Monien lukemieni kirjoitusten mukaan Zalandon myymistä tuotteista palautuu takaisin 50-60 %. Tämä varmasti pitää paikkansa. Onko liikkeellä oikeasti niin hurjat katteet myymissään tuotteissa (tuskin tai sitten kaikki vaatekauppiaat ovat miljönäärejä) vai kuinka sillä olisi varaa heittää pois kaikki palauttamani tavarat. Toisaalta, jos Amazonilla on kerran varaa heittää pois uusia kännyköitä ja tiskikoneita, on näköjään kaikki mahdollista bisnesmaailmassa.

Mietin, kuinka olen monesti kytännyt jotain loppuunmyytyä tuotetta ja toivonut, että joku palauttaisi minun kokoni ja ennättäisin napata sen ennen muita. Monesti olen saanut vain todeta olevani liian hidas, joku muu kyttääjä on ennättänyt ennen minua! Tämän "empiirisen tutkimuksen" perusteella uskon näiden myyntiin tulleiden yksittäiskappaleiden olevan asiakkaiden palauttamia tuotteita. Samanlaista tutkimusta olen tehnyt myös seuratessani omia palauttamiani tavaroita ja nähnyt, kuinka ne pian tulevat uudelleen myyntiin.

Minä sovitan ja kohtelen tilaamiani vaatteita ja kenkiä huolella. Sovitan vaatteita aamulla suihkussa käytyäni, käsittelen niitä vain pestyin puhtain käsin enkä edes laske sängylle vaan puutuolille ja silloinkin vain alkuperäisen muovipussinsa päälle. Kenkiä sovitan maton päällä kävellen, toisaalta säästääkseni puulattiaamme, toisaalta suojatakseni pohjia kulumajäljiltä. Pakkaan kengät aina huolellisesti laatikkoonsa sovituksen jälkeen, edes silkkipaperin en anna revetä.

Kaikkia nappeja en sentään jaksa napittaa uudestaan kiinni ja kenkien solkien ympärille en kääri silkkipaperisia suojapaloja takaisin. Vastaavista merkeistä, avonaisista napeista tai puuttuvista suojapapereista, olen myös tulkinnut joidenkin saamieni tuotteiden olleen aiempien asiakkaiden palautuksia.

Joskus olen miettinyt, kuinka nettiliikkeet toimivat, kun asiakas palauttaa likaantuneita tai selvästi käytetyn näköisiä tavaroita. Olen kuvitellut, että sellaiset lähetetään takaisin asiakkaalle tämän omaan laskuun. Nähtävästi kuitenkaan ei.

Saksalaisen verkkolehden manager.magazin.den mukaan Zalandon "vähän vaurioituneet tavarat myydään halvemmalla, osa lahjoitetaan pois."

Saman lehden mukaan, kuten myös Ylen Zalandolta saaman vastauksen mukaisesti, 97 % sille palautetuista vaatteista ja kengistä palautuu tarkastuksen jälkeen myyntiin. Ja että vain 0,05 % sen tuotteista tuhottaisiin, yleensä terveydellisten syiden vuoksi. (Mitähän ne mahtavat olla?)

Paljon on tosin sekin. Vuonna 2017 Zalando postitti manager.magazin.den mukaan 90 miljoonaa lähetystä. 0,05 % näistä tekee 45 000 lähetystä - tuhottavaksi. 45 000 lähetystä päätyy siis suoraan kaatopaikalle tai polttouuniin. Epäselväksi jää vielä, kuinka montaa yksittäistä artikkelia tämä koskee.

Outi Les Pyy on jo vuonna 2015 kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin, jossa hän spekuloi mm. Zalandon toimitapaa palautusten suhteen ja ehdottaa uudelleenkäyttötapoja hävitettäville tuotteille. Vastaavia, joita kierrätysateljee Remake, jossa hän itse on osakkaana, käyttää töissään, joita on muun muassa nähty monien suomalaisten artistien päällä viime aikoina.

Kuinka tämä vaikuttaa minun toimintaani jatkossa?

Amazonilta joudun jatkossakin tilaamaan vieraskieliset kirjani: ammattikirjallisuuden, käytetyt lastenkirjat oppilaitteni luettavaksi, uusimmat Rick Riordanit omille lapsilleni, hauskimmat saksalaisdekkarit itselleni. Niitä ei Suomesta saa ja niiden tilaaminen kirjakaupan kautta on kallista. Tilaan aina ison määrän kerralla ja onni on, etten joudu niitä koskaan palauttamaan.

Kotimaiset ja ruotsinkieliset kirjat ostan jatkossakin kotimaisista kirjakaupoista, kuten tähänkin asti, astumalla itse sisään kirjakauppaan. Koskettelemalla, pläräämällä ja vaihtoehtoja puntaroimalla.  

Kirjoja lukuun ottamatta en muuta tavaraa enää Amazonista tilaa. Zalandon asiakkaana pysyn varmaan jatkossakin, mutta samalla seuraan uutisia ja olen aiempaa tarkempi ostoksissani. Kaikki, minkä löydän Stockmannilta tai kivijalkakaupoista, haen sieltä. Ja heti, jos tulee vahvistuksia epäilylle, että palauttamani tuotteet menevät kaatopaikalle, päättyy tilaamiseni.

Lapsilleni en Helsingin kaupoista mieluisia vaatteita ja kenkiä edelleenkään löydä - en tosin isoista nettikaupoistakaan. Vaikka valitettavasti moni tutuista saksalaisista lastenvaatekaupoista on lopettanut (kai isompien paineessa), aina jostain löytyy uusia, kun hyvälaatuisia lastenkenkiä haikailen. Palautuksen postimaksujen kalleus ei haittaa, sillä pieniltä firmoilta saa palvelua, joita isoilta ei saa: vaikkapa sisäpohjan pituuden mittauksen! Sen tiedon saatuani ei kenkiä onneksi tarvitse edes palauttaa...

Tässä muuten lempikenkäkauppani, joka palvelee asiakasta hyvin - sähköpostitse! Täältä löytyy kauniita ja värikkäitä lastenkenkiä, jotka on tehty lapselle istuviksi, hengittäviksi ja kestämään käyttöä lapselta toiselle. Jos jostain syystä palauttaa täytyy, teet sen täysin omalla kustannuksellasi!

Kiinalaisessa keittiössä

Näitäkin ruokia kokkailimme yhdessä Linnin kanssa ayin reseptillä, kun olimme vangittuina kotiin kuopuksen sairastaessa. 

 

Viipaloitua tofun kuorta ja kiinalaista ruohosipulia (jiucai cao doufusi)

250 g tofunkuorta eli doufu si 豆腐丝
(tätä pitäisi löytyä Hakaniemen kiinalaiskaupasta nimeltä Jia He Asian Food)
 

250 g kiinansipulia eli jiucai 韭菜 (”kiinalaista ruohosipulia”, chinese chives, löytyy ainakin Jia He Asian Foodista)

3 cm kiinalaista sipulia eli dacong (en ole löytänyt Suomesta, tarvittaessa voi korvata kevätsipulilla)

n. 0,5 dl öljyä

1 rkl kum chun soijakastiketta (tai muuta vaaleaa soijakastiketta)

0,5 rkl tummaa soijakastiketta

1 tl kanaliemijauhetta

 

Suikaloi tofunkuori ohuiksi suikaleiksi ja pätki n. 5 cm pituisiksi paloiksi. Leikkaa ruohosipuli viideksi pätkäksi.

Kuumenna öljy pannulla, lisää kiinansipuli ja sekoittele. 10 sekunnin päästä lisää ruohosipulit sekaan. Sekoita käännellen muutaman kerran, lisää sitten tofunkuoret. Sekoittele pari minuuttia.

Lisää soijakastikkeet. Jos tofunkuori on suolatonta, voit lisätä 1/4 tl suolaa. Lopuksi lisää kanaliemijauhe.

 

  

 

 

 

 

Ja tätä teimme myös:

 

Kungpo kana eli Kung bao jiding

 

 

300 g kananrintaa

1 kurkku

20 cm kiinalaista sipulia eli dacong (tai korvaa kevätsipulilla)

kourallinen tulisia suolapähkinöitä

2 rkl chili garlic saucea (Lee Kum Kee)

1 tl tummaa soijakastiketta

1 tl kanaliemijauhetta

1 tl sokeria

1 tl kiinalaista viinietikkaa

jauhoja ja vettä suurustamiseen

 

Kanan marinointiin:

ripaus suolaa

1 tl kiinalaista ruokaviiniä eli liaojiu (cooking wine)

1 tl tärkkelysjauhoa

Paloittele kurkku ja kiinalainen sipuli suupalan kokoisiksi eli noin sentin paloiksi ja pane sivuun odottamaan. 

Pilko kana kapeiksi suupaloiksi ja pane kippoon, lisää hiukan suolaa, kiinalaista viiniä ja tärkkelysjauhoa.

Kaada öljy  paistinpannulle, lisää  kanapalat ja  paista ne paistinlastalla käännellen. Siirrä sitten kananpalat toiseen astiaan. 

Lisää kaksi ruokalusikallista chili garlic saucea pannulle, lisää myös pilkotut kurkkupalat ja kiinalainen sipuli. Lisää n. 1,5 dl vettä. Sekoittele. Lisää kanapalat ja paista käännellen. Katso ettei ruoka kuiva liikaa. Lisää kastikkeet ja mausteet.

Lopuksi lisää sekaan kourallinen tulisia pähkinöitä (chilin kanssa) tai suolapähkinöitä chilin kanssa.

Suurusta.

 

 

 

 

 

 

Kävelyllä Töölönlahdella

 

 

 

Olen kertonut ystäväperheestämme, joka muuttaa tänä kesänä Pekingistä Suomeen. Pääsiäisenä he piipahtivat vierailulla tutustumassa mahdolliseen tulevaan kotimaahansa.. Lähes 20 Aasiassa asumansa vuoden jälkeen he halusivat Eurooppaan, eikä Suomi ollut heistä lainkaan huono vaihtoehto. Päinvastoin, Suomi on heidän mielestään hyvin eksoottinen maa. Eksoottisin, jossa he ovat käyneet...

 

Juhannusaattona he saapuivat. Tekivät Stop-overin Helsingissä, matkalla Pekingistä Eurooppaan. Kummastelivat kylmää säätä ja ihmettelivät maata, johon he olivat muuttamassa. "Normaali Suomen suvi", kerroin ystävälleni, kun tänään tapasimme. "Itse asiassa lämpimämpää kuin normaalisti juhannuksen tienoilla", selitin viitaten lähes 20 asteen lämpötilaan. Onneksi myrsky oli jo tyyntynyt.

 

 

 

 

 

 

 

Istuimme Strindbergille kahville. Sen jälkeen lähdimme kävelylle ympäri Töölönlahden. Napsimme selfieitä. Poikkesimme kirpputorille Linnunlauluun. Halusimme istahtaa jäätelölle taiteilijatalon terassille, mutta kahvila oli suljettu. Koska juhannus.

 

Ihastelimme leikkimökkiä taiteilijatalon pihalla. Oi, niitä lapsia, jotka saavat leikkiä lapsuuteni unelmieni leikkimökissä.

 

"Darling, would you buy me this playhouse matching so well with my bag and shoes..." Mieheni varmasti ihastuisi ajatuksesta.

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

Ystäväni totutteli Suomen säähän. Välillä oli lämpimämpää, välillä viileää. Minä en eroa huomannut. Ystäväni riisui ja puki kevytuntuvatakkiaan. Kietoi välillä kaulaliinan kaulaansa.

Sade yllätti meidät ja poikkesimme Töölönrantaan kahvilaan. Ainoaan paikkaan, joka oli auki.
Hyvästelimme rautatientorilla - nähdään taas elokuussa! Ystäväni suuntasi hotellilleen, minä kotiini grillaamaan. 

 

 

 

 

Ystäväperheemme etsii taloa tai kerrostaloasuntoa vuokralle viisihenkiselle perheelleen. Mikäli satut tietämään sopivan, ota minuun yhteyttä sähköpostitse sato.eileen1@gmail.com .

 

 

P.S. Takkini on muuten edelleen myytävänä täällä.

 

Kommuuniruokailu juhannuspöydässä

 

 

 

 

 

 

 

 

Onneksi tänään sade taukosi eikä tuulekaan enää niin kovasti kuin eilen. Isäni tuli syömään ja yhtäkkiä meitä olikin isompi porukka ruokapöydän ääressä. Eilen kuopus oli jo ikävöinyt kouluun, kun ei ole mitään tekemistä. Aamulla jo meille tuli hänen luokkakaverinsa leikkimään ja leikki jatkui ja jatkui.
 
Päivällisaikaan soittelimme kaverin isälle, että jääkö lapsi meille syömään. Isän puolesta se sopi, vaikka hänkin oli jo ehtinyt heittää perunat kattilaan. Lihaa oli riittävästi useammallekin syöjälle, eikä tytär sitä edes huoli. Harjoittelijavegaanillemme on tarjolla aina jotain muuta, tällä kertaa grillasimme hänelle quornia eli papuproteiinipihvejä. Hetken neuvottelun päästä soitimme kaverin isälle uudestaan ja kutsuimme tämän myös meidän ruokapöytämme ääreen. Tämä nappasi oman perunakattilansa mukaan, ja niin meitä olikin ex tempore yhdeksän terassipöytämme ääressä.


Ihanaa, että grillikausi on päässyt taas käyntiin ja kesän ensimmäistä kertaa grillasimme lempikasviksiani. Taitaa olla Jamie Oliverin resepti, jossa grillataan kaikenlaisia kasviksia, sekoitetaan ja maustetaan suolalla, pippurilla, oliiviöljyllä ja viinietikalla. Aito italialainen ei kuulemma käytä viinietikkaa, mutta muutoin tämä olisi kuin nonnan tekemää.

 

 

 

Kukkaistyttöteemalla halusin jatkaa taas juhannuksen viettoa, mutta sen verran viileni illaksi, että kukkapaidan seuraksi oli puettava farkut ja lämmin neuletakki. Tähän neuletakkiin olen kääriytynyt jo parin vuoden ajan. Löydettyäni sen Lappeenrannasta alennusmyynnistä pohdin kovasti, onko minulla sille oikeasti käyttöä,  mutta takki onkin nykyään melkein vakiovarusteeni viileinä kesäpäivinä ja -iltoina, jopa pitkään syksylläkin. Se kulkee myös koulussa mukanani extralämmikkenä, johon  kääriydyn, kun luokassa on viileää. Se on kuvattu aikoinaan täällä ja täällä.
 
Sevenin farkut ostin Maranellon alesta 15 vuotta sitten Kakkosta odottaessani ja äitini murjotti minulle koko bussimatkan kotiin kauhistuttuaan farkkujen hinnasta. Onneksi farkut menivät minulle pitkään tuossa raskaudessani ja ovat olleet kovassa käytössä jo vuosia. Niin kovassa, että ne ovat jo kerran kuluneet haaroista puhki, mutta paikkautin ne Remakessa huomaamattomilla paikoilla. Ne jopa päätyivät Remaken nettisivuille mainokseksi.

 

 

 

 

 

 

 

Floral blouse: Andiata
Cardigan: Odd Molly
Jeans: Seven