Treffeillä jugend-pankkisalissa

 

 

 

 

  

 

  

 

 

 

 

Treffit oman miehen kanssa ovat minulle aika harvinaista hupia. Viimeksi olimme jossain kahdestaan viime kesänä hääpäivänämme. Yleensä kahdestaan jossain tapahtuu aina hääpäivänämme, niistä olemme kuitenkin pitäneet tiukasti kiinni. Nykyään meillä olisi lastenhoitaja omasta takaa, mutta harvoin tulee silti lähdettyä. Nyt on kuitenkin syytä, sillä meillä on useampi lahjakortti käyttämättä, kiitos mieheni viime kesän pyöreiden vuosien juhlapäivän. 

Uudenvuodenpäivänä keräännyimme koko suvun voimin perinteisesti isäni luo kahvittelemaan, ja lapset jäivät hänen luokseen pariksi päiväksi. Ei muuta kuin juhlavaatteet jälleen kerran päälle ja baanalle, kun mies palasi töistä. Harmi ettei mieheni antanut minun liittää tähän hauskoja kuvia, joita napsin hänestä riemuitessani uudesta joululahjakamerastani. Minua matkien hän otti sellaisiakin poseerausasentoja keskellä Esplanadia, että minun asentoni jäävät aivan toiseksi ja ohikulkijoitakin kovasti nauratti. Mutta julkaista niitä ei kuulemma saa, ainakaan sosiaalisessa mediassa.

Salutorgetissa ei arki-iltana meidän lisäksemme tainnut olla muita suomalaisia. Viereisessä pöydässä oli kiinalainen ryhmä, jonka jäseniin toivoin törmääväni vessaksi muutetussa pankkiholvissa, jotta olisin päässyt vaihtamaan muutaman sanan kiinaa. Mikäli enää uskallan avata suutanikaan. Syksyinen kiinanopettajani ei kovin kannustanut kieltä puhumaan ja sen myötä on rohkeuteni ja sanavarastoni hiipunut, kuten muissakin kielissä.

Mies valitteli, että hänellä alkaa joulun jälkeen tulla kalaa ja mätiä korvistakin, mutta minun kiintiöni ei ole vielä täysi. Hyvin maistui aavistuksen reunalta hiillostettu raaka siika mädin kera. Pääruoaksi otin kuhaa hauenmädin kanssa, vaikkakin totesin tarjoilijallekin, että kuha on liian mauton minun kalakseni. Aasialaisiin mausteilla vahvistettuihin ruokiin se sopii, mutta skandinaavisittain tarjottuna kuhanlihasta puuttuu maku. Olen enemmän vahvanmakuisten valkolihaisten kalojen ystävä: hauen, siian ja ahvenen.

Creme brulée oli aika tuhti, se ehkä tarjoiltiin vähän turhan syvästä kiposta ja siksi rapean pinnan ja pehmeän sisuksen suhde oli vähän epätasapainoinen. Mutta hyväähän se aina on, varsinkin raikkaiden marjojen kaverina.

Miljöö pankkisalissa on aika upea ja Valter Jungin lyijylasityö ”Rahapuu” sanoinkuvaamaton. Eniten rakastuin kuitenkin pankkiholvin eli vessan vanhaan kivilaattalattiaan, joka, kuten kuvastanikin näkyy, on aika aidonoloinen, konstailematon ja siitä näkyy, että elämää on eletty ja paljon nähty. Kenties jokunen pankkiryöstökin.