sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Mamma Mia mitä naisenergiaa


 
 
 
 
 
 
 
 


 




 
 

Eräänä sunnuntaipäivänä viime syksynä panin sen alulle. Tämän jälkeen muutaman tunnin ajan puhelimeni piippasi jatkuvaan tahtiin, kun naapuruston naisten whatsapp-ryhmä pukkasi viestejä aloittamaani keskusteluun. Olin surffaillut netissä ja huomannut, että Mamma Mian liput hupenivat jo uhkaavasti ja saanut idean äitien ja tyttärien yhteisestä musikaaliretkestä. Olihan meillä muutama vuosi sitten ollut kotiteatterissa kyseisen elokuvan leffailta äideille ja tyttärille. Jonne oli kyllä huolittu pojatkin mukaan, mutta kesken leffan oli yläkerran legotaivas kutsunut osaa heistä.

Olen nähnyt musikaalin kahdesti aikaisemmin: ensimmäisen kerran mieheni ja ystäväparikunnan kanssa, kun kiertue tuli Helsinkiin toukokuussa 2007. Toisen kerran olen nähnyt sen tyttäreni kanssa Lontoossa, kun teimme kahdestaan lomamatkan sinä vuonna, kun hän täytti 13. Äidin ja tyttären yhteinen reissu viisi vuotta sitten.

Mamma Miasta on muodostunut meille yhteinen perinne siitä lähtien, kun elokuva tuli teattereihin vuonaa 2008. Kävimme katsomassa sen kahdesti, toisella kerralla sing-alongina. Myöhemmin hankimme sen cd:nä, joka on nykyään jo aika kulunut käytössä. Sen verran monta kertaa olemme katsoneet sen yhdessä tai tytär pikkuveljiensä kanssa.

Ensimmäisestä leffaillasta lähtien olen joka kerta pillittänyt siinä kohtauksessa, kun Donna-äiti kampaa Sophie-tyttären hiuksia ja muistelee tätä pienenä tyttönä reppu selässä lähdössä koulutielle kappaleen Slipping Through My Fingers voimin. Tuolloin minun vieressäni istui pieni koulutyttö, tokaluokkalainen ja mietin, kuinka joku päivä - aivan liian pian - hän olisi jo nuori nainen ja kenties morsian ja minä kampaisin hänen hiuksiaan.

Monet kerrat ennen Mamma Mian alkua on tytär varoitellut, että "et sitten ala taas parkua!" Jossain vaiheessa hän päätti, ettei koskaan järjestäisi häitä. Kyynelehtivä äiti olisi kai liian noloa.

Loppujen lopuksi meitä lähti vain kaksi äitiä tyttärineen katsomaan musikaalia. Kummallakin äidillä on töiden kannalta kiireisin aika tällä hetkellä, joten lähtö meni aika hektiseksi, mutta ennätimme ajoissa perille ja jopa muistimme ostaa korvatulpatkin (joita ei tällä kertaa tarvittukaan, toisin kuin aikoinaan Lontoossa, vaikka istuimme takana piippuhyllyllä, ja viime syksynä vierailevan Cats-musikaalin esityksessä Hartwall Areenalla).

Messukeskuksiin ja Areenoille järjestetyissä esityksissä harmittaa aina WC:iden puute. Kaikkien pitäisi päästä vessaan samanaikaisesti puoli tuntia ennen esitystä ja väliajalla. Sama ongelma on toki myös teattereissa ja oopperassa, ja ihmettelen, miksi WC:itä rakennetaan aina niin vähän. Mamma Miassa suurin osa katsojista oli naisia, joten vessojen vähyys tuntui todella konkreettisesti. Tilannetta oli kyllä korjattu sillä, että ainakin yksi miestenvessoista oli kyltitetty naisille. Epätietoisuutta kyllä aiheuttivat pisuaarit seinässä, joten harva lisäkseni uskaltautui sisään tähän "unisex-vessaan", jota molemmat sukupuolet käyttivät samanaikaisesti. Viereiseen naistenvessaan johti samaan aikaan käytävälle jatkunut pitkä jono.

Suomen kielestä huolimatta esitys oli hyvin uskollinen englanninkieliselle alkuperälleen. Paula Vesalan käännökset soljuivat täysin alkuperäistä mukaillen, kääntäjän vapauksia ottamatta. Näyttelijätkin olivat hyvin esikuviensa kaltaisia, ainoastaan Sophien "isät" olivat hieman hämmentävän erilaisia. Etenkin Veeti Kallio verrattuna Pierce Brosnaniin. Mutta muistammehan sen #metoo-sählingin ja näyttelijänvaihdoksen viime syksyltä, se selittänee asian.

Kyllä, minä paruin taas. Kun Donna alias Laura Voutilainen kampasi Sophien tukkaa ja lauloi Slipping Through My Fingersiä, minä kyynelehdin. Muistelin ensimmäistä kertaa Mamma Mia -leffassa pienen koululaisen kanssa, sen joka nyt istui vieressäni ja on jo nuori nainen. Mietin kuopustamme, pientä poikaa, joka on nyt on kahdeksanvuotias ja lähtee reppu selässä ja "keltanokka"-lippis päässään koulutielle (mitä minä saan olla harvoina aamuina näkemässä). Pian hänkin on jo iso mies, slipping through my fingers. Ehkä eniten itkin kuitenkin oman äitini ikävää. Hänen kuolemastaan tulee pian vuosi ja muistelin omia häitäni kaksikymmentä vuotta sitten. Hän oli silloin se Donna, joka auttoi meitä häittemme järjestämisessä ja piti puheen morsiamen äitinä. Viimeisten parin vuoden aikana tapasimme niin vähän, koska asuin ulkomailla, joten oikeastaan parhaiten muistan hänet juuri sellaisena kuin hän oli tuolloin kauan sitten.

Tyttäreni tarttui ymmärtäväisenä käteeni. Enää ei pillittävä äiti ole vain nolo. Takaani kuulin samanlaisia nyyhkäisyjä. Katsomossa taisi olla paljon kaltaisiamme äitejä ja tyttäriä.

"Woman Power", havahtui feministityttäreni huomaamaan esityksen jälkeen, "siitähän tämä kertoo. Vaikka kaikki nuo naiset etsivät itselleen miestä, tämä tarina on silti täynnä naisenergiaa!"










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti