Parhaat joululahjamme

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

Vaikka joulusta on jo toista viikkoa ja loppiainen (ja loman loppu) kolkuttelee ovilla, on ihana vielä viettää aikaa parhaiden lahjojen kanssa. Lahjojen, joista toivottavasti on iloa vielä tulevinakin jouluina.

Lapsemme ovat kirjaston suurkuluttajia, mutta siitä huolimatta joulupukkikin muistaa heitä aina kirjoilla. Joko kirjat ovat divarien klassikoita tai kirjahyllyssämme kuluvia. Tosin nykyään ne ovat enimmäkseen ulkomailta tilattuja, sellaisia joita ei yleensä kirjastosta saa. Ja vielä jonain päivänä, kun omat lapseni ovat kasvaneet niistä ohi, jatkuu niiden elämä opettajan kirjahyllyssä. Kiertelin kirjamessuilla lokakuussa enkä löytänyt mitään mielenkiintoista ostettavaa, koska kaikki kirjat olivat suomeksi. Palasin kotiin ja tilasin kirjat ulkomailta. Viemme monelta kääntäjältä leivän lukemalla kirjat alkuperäiskielillä, mutta kielitaidon karttumisen kannalta lukeminen on suositeltavaa.

Kirjoja tuo pukki minullekin, mutta valitettavasti ei Annette Haalandia tällä kertaa. Hänen viimeisin eli kolmas kirjansa Pastor Viveka och Glada änkan ei ennättänyt pukinkonttiin, sillä se ilmestyy vasta helmikuussa. Sarjaa ei valitettavasti ole suomennettu, mutta sen kaksi ensimmäistä osaa löytyy ruotsiksi pääkaupunkiseudun kirjastoista.

Rita Falken kulinaristisissa dekkareissa luettavaa sarjassa riittää joksikin aikaa. Niitä ei niin ikään saa suomeksi, ja vasta nyt, kun kirjahyllyyni on päätynyt useampi osa suoraan Saksasta, ensimmäinen jopa Pekingin kautta ja viimeisimmät kuljetettiin pikatoimituksena pukin reessä, huomasin että ne kaikki löytyisivät kirjastostakin. Saksaksi totta kai.

Mitä muuta pukki toi? Toivottavasti ei mitään turhaa, vaan huolella suunniteltua ja mietittyä. Uuden kameran ja objektiivin, joita harkitsin jo Pekingiin lähtiessäni ja jotka halusin hankkia kotimaasta, ja ilman kiirettä. Käyttäjien kokemuksia kartoittaen ja huolella valiten.

Lämpimän huivin ja pipon, joita himoitsin pitkään ja joiden värejä valitsin hartaudella. Kukallisen kylpytakin, jota jo vuosia sitten halusin mutten toivonut, koska entinenkin meni vielä. Reikäisenä ja rispaantuneena, täpötäysien matkalaukkujen salpoja sulkiessamme se sai viimein tuomion jäädä muuttokuormasta Pekingiin, mutta Suomessa tulikin tenkkapoo, koska kukallisia ei löytynyt enää mistään. Viimein jouluksi onnistuin löytämään tämän, enää ei siis tarvitse aamuisin palella pelkässä yöpaidassa.     

Yöpaidan sain myös. Tai oikeastaan ostin vasta joulun jälkeen alennusmyynnistä lahjaksi isältäni. Yöpaidatkin ovat kuluneet aika vähiin, usein niiden puutteessa joudun lainaamaan t-paitaa mieheltäni. Oikeastaan yöpaitani on tarkoitettu päiväkäyttöön, mutta minulle se on juuri sopivanlainen yömekko.

Häälahjarahoillani ostin 19 vuotta sitten kaksi kaunista pellavapyyhettä, saunapyyhkeemme, kevyet kietoutua iho höyryävänä saunan jälkeen. Vilvoitella mökkiterassilla lempeässä kesäillassa ja odotella lämmön tasaantumista. Vuosien käytössä pyyhkeet ovat vain pesuissa parantuneet ja pehmenneet. Miellyttävyytensä ja kotimaisuutensa lisäksi ne ovat myös ekologiset, onhan pellava materiaalina paljon ympäristöystävällisempää kuin puuvilla. Olen vuosia haeskellut lapsille samanlaisia, yhtä kauniin värisiä, mutten muista pyyhkeittemme valmistajaa ja tämän nimi – jos sellainen pyyhkeissä luki - on kulunut jo pois. Olen etsinyt kaupoista ja netistä, löytämättä kuitenkaan yhtä kauniita. Kerran sitten tänä syksynä törmäsin Stockmannilla kodintarvikeosastolla näihin Lapuan kankureiden pyyhkeisiin ja ne päätyivät pukinkonttiin, yksi kullekin lapselle.

Mieheni kanssa emme lahjoja vaihtele. Hänen lahjansa oli aika, jonka hän kulutti eräänä joulukuisena iltana netissä, selatessaan käyttökokemuksia pen-kameroista. Minut tarvittiin paikalle ainoastaan pankkikorttivaiheessa. Kumpikin täyttää omat pakettinsa, toinen toisillemme vasta käärimme ne.

Lapsilta saamme yllätyslahjoja, tänä vuonna sain ikioman pussillisen pähkinöitä ja miehen kanssa yhteisen suklaalevyn. Eikä joulua ilman Wiener Nougat’ta. Ja lautapelejä, joissa selvitetään julmia murhia.

Suurin yllätys oli kuitenkin anopin nypläämä pellavaliina. Liina, joka tuskin vielä vuosiin pääsee tahmatassujen joulupöytäämme koristamaan. Vasta sitten kun vietämme joulua aikuisten kesken ja silloinkin korkeintaan kahvipöytään.

 

 

Treffeillä jugend-pankkisalissa

 

 

 

 

  

 

  

 

 

 

 

Treffit oman miehen kanssa ovat minulle aika harvinaista hupia. Viimeksi olimme jossain kahdestaan viime kesänä hääpäivänämme. Yleensä kahdestaan jossain tapahtuu aina hääpäivänämme, niistä olemme kuitenkin pitäneet tiukasti kiinni. Nykyään meillä olisi lastenhoitaja omasta takaa, mutta harvoin tulee silti lähdettyä. Nyt on kuitenkin syytä, sillä meillä on useampi lahjakortti käyttämättä, kiitos mieheni viime kesän pyöreiden vuosien juhlapäivän. 

Uudenvuodenpäivänä keräännyimme koko suvun voimin perinteisesti isäni luo kahvittelemaan, ja lapset jäivät hänen luokseen pariksi päiväksi. Ei muuta kuin juhlavaatteet jälleen kerran päälle ja baanalle, kun mies palasi töistä. Harmi ettei mieheni antanut minun liittää tähän hauskoja kuvia, joita napsin hänestä riemuitessani uudesta joululahjakamerastani. Minua matkien hän otti sellaisiakin poseerausasentoja keskellä Esplanadia, että minun asentoni jäävät aivan toiseksi ja ohikulkijoitakin kovasti nauratti. Mutta julkaista niitä ei kuulemma saa, ainakaan sosiaalisessa mediassa.

Salutorgetissa ei arki-iltana meidän lisäksemme tainnut olla muita suomalaisia. Viereisessä pöydässä oli kiinalainen ryhmä, jonka jäseniin toivoin törmääväni vessaksi muutetussa pankkiholvissa, jotta olisin päässyt vaihtamaan muutaman sanan kiinaa. Mikäli enää uskallan avata suutanikaan. Syksyinen kiinanopettajani ei kovin kannustanut kieltä puhumaan ja sen myötä on rohkeuteni ja sanavarastoni hiipunut, kuten muissakin kielissä.

Mies valitteli, että hänellä alkaa joulun jälkeen tulla kalaa ja mätiä korvistakin, mutta minun kiintiöni ei ole vielä täysi. Hyvin maistui aavistuksen reunalta hiillostettu raaka siika mädin kera. Pääruoaksi otin kuhaa hauenmädin kanssa, vaikkakin totesin tarjoilijallekin, että kuha on liian mauton minun kalakseni. Aasialaisiin mausteilla vahvistettuihin ruokiin se sopii, mutta skandinaavisittain tarjottuna kuhanlihasta puuttuu maku. Olen enemmän vahvanmakuisten valkolihaisten kalojen ystävä: hauen, siian ja ahvenen.

Creme brulée oli aika tuhti, se ehkä tarjoiltiin vähän turhan syvästä kiposta ja siksi rapean pinnan ja pehmeän sisuksen suhde oli vähän epätasapainoinen. Mutta hyväähän se aina on, varsinkin raikkaiden marjojen kaverina.

Miljöö pankkisalissa on aika upea ja Valter Jungin lyijylasityö ”Rahapuu” sanoinkuvaamaton. Eniten rakastuin kuitenkin pankkiholvin eli vessan vanhaan kivilaattalattiaan, joka, kuten kuvastanikin näkyy, on aika aidonoloinen, konstailematon ja siitä näkyy, että elämää on eletty ja paljon nähty. Kenties jokunen pankkiryöstökin.

Hyvää Uutta Vuotta!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

En ole ehtinyt aikaisemmin uudenvuodentoivotuksia toivottamaan. Blogini hiljeni muutamaksi päiväksi, sillä olemme olleet kovin touhukkaita viimeisten päivien ajan.

Uuttavuotta vietimme hyvien vanhojen ystäviemme kanssa. Samalla porukalla olemme kokoontuneet meille vuosikausien ajan, mutta edellisestä kerrasta on sattumoisin kulunut aikaa jo kolme vuotta. Tuolloin teimme muuttoa Pekingiin ja tuona samaisena iltana kolme vuotta sitten kerroimme heille muutostamme. Tänä uutenavuotena vitsailimme, olisiko kenelläkään tällä kertaa mitään järisyttävää kerrottavaa. Ei ollut, tai ainakaan kukaan ei myöntänyt mitään.

Eilen tein toiseen blogiini 3-vuotispostauksen ja mietin, kuinka hirvittävän paljon on tässä välissä oikein ehtinyt tapahtua. Kuinka paljon uusia ihania ihmisiä on tullut elämäämme, moni suruksemme poistunutkin, mutta vanhojen hyvien ystävien tapaamisessa on aina jotain erityistä. Vaikka näemme harvemmin, ei pitkäkään ero tunnu missään. Juttua riittää aina.

Toisen ystävän kanssa ystävyys on jatkunut kymmeniä vuosia, olemme käyneet yhdessä koulua, löytäneet aviomiehemme saman työnantajan palveluksesta, asuneet samaan aikaan kaukomailla ja odottaneet yhtä aikaa vauvoja. Heidän kuopuksensa syntyi kaksi viikkoa ennen meidän esikoistamme. Vaikka välimatkamme oli pitkä, tuhansia kilometrejä, hän oli suurin tukeni jännittävässä elämänvaiheessa.

Toisen ystävän tapasin, kun en uudessa kotipaikassa tuntenut ketään ja vein pienen esikoiseni muskariin. Lasten musisoidessa me äidit odottelimme pikkusisarusten kanssa ulkopuolella. Myöhemmin meidän muskariäitien laumasta muodostui puistoäitiporukka, joka vuosia tapasi kotiäiteinä puistossa ja edelleenkin vähintään kerran vuodessa kokoonnumme yhteen. Ystäväni ja minun kolme ensimmäistä lasta ovat lähes samanikäisiä, muutaman kuukauden ikäeroilla syntyneet ja yhdessä kasvaneet. Vieläkin nauramme kyyneleet silmissä muistolle, kuinka hänen kuopuksensa, pieni ja pippurinen nelivuotias, kerran (ja varmaan jos toisenkin) työnsi Kolmosen kiveltä lammikkoon japanilaisturistien katsellessa kummissaan. Eikä kuulemma edelleenkään kadu lainkaan! :)

Nyt nämä pippuriset pienokaisemme ovat kasvaneet jo esiteineiksi eivätkä ole tavanneet toisiaan kolmeen vuoteen, mutta yhteinen sävel löytyi heilläkin jälleen heti. Tällä kertaa kukaan ei tosin päätynyt ankkalammikkoon.

Vanha ystävämme on myös pippurinen kalareseptimme, jonka kaivoimme esiin vuoden 2002 Gloria-lehdestä. Kutsumme sitä Isabella Rosselinin loheksi loihtijansa Paavo Turtiaisen mukaan (alkuperäisessä reseptissä tosin kala oli osa nk. Isabelle Rosselinin parfyymimenuta, jota on tarjottu Rosselinin Manifesto-parfyymiä lanseerattaessa.

Joka uusivuosi tarjoamme alkupaloiksi sipulikeittoa, mutta sen resepti vaihtelee. Mikä kulloinkin googlettamalla löytyy.

Aikuisten pöytään katoin ensimmäisen kerran pellavaisen pöytäliinan, jonka olemme saaneet häälahjaksi jo 19 ½ vuotta sitten. Ensimmäistä kerran raaskin ottaa sen käyttöön. Ehkä seuraavia 20 vuotta sitä ei kannata enää säilöä ottamassa arvoistaan tilaisuutta. Häälahjoja taisivat olla myös nuo haarukat ja veitset, mutta ne ovat kyllä juhlistaneet pöytäämme näiden vuosien ajan.

 

Muistorikkaat ovat myös nuo lautaset, joita tilasin isohkon satsin kauan aikaa sitten eräästä kuopiolaisesta sisustusliikkeestä. Kun ne sitten tulivat postitse perille, kaikista lautasista jäi leveä pala reunaa pakettiin. Olivatko ne huonosti pakatut vai saaneet postissa jonkin kovan kolauksen, tiedä häntä. Palautin lautaset ja sain uudet tilalle. Kauniit ne ovat, mutta vaativat aivan huippuvarovaisen käsittelyn. Pienikin kolautus aterimilla saa lohkeaman aikaiseksi. Lommolautasia on syntynyt jo useita, tosin käyttöön nekin kaikki päätyvät silloin, kun tulee paljon vieraita.

 

Uudenvuodenlupauksia en tehnyt, mutta omakohtaisesti toivon vähemmän työtä ja stressiä, enemmän lepoa ja unta. Vähemmän työpaikalla vietettyjä tunteja, enemmän aikaa itselle ja lapsille. Vähemmän surua, mutta yhtä paljon iloa. Yhtä paljon hyvää ruokaa, onnellisempia lapsia. Vähemmän eronkyyneliä, mutta oikein paljon jälleennäkemisen riemua!

Kaikkea sitä samaa toivon myös sinulle!

 

Isabella Rosselinin lohi (noin 4 hengelle)

1 kg pala tuoretta lohifilettä

1 ½ dl hienonnettua basilikaa

1 dl karkeaksi murskattua valkopippuria

1 rkl suolaa

hippunen sokeria

 

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Poista lohesta kalvot ja evät. Pane filepala nahkapuoli alaspäin uunivuokaan.

Sekoita hienonnettu basilika, murskattu valkopippuri, suola ja sokeri kulhossa ja ripota seos kalan pinnalle. Taputtele tasaiseksi. Kypsennä kalaa uunissa noin 20 minuutin ajan tai kunnes kala tuntuu kypsältä haarukalla pistettäessä.

Tarjoa kuumana tai kylmänä yrttikastikkeen kera. Me syömme kalan aina perunoiden kanssa, mutta alkuperäisessä reseptissä on kaverina kurkku- ja mandariinisalaatit sekä yrttispagetti.

 

Isabellan yrttikastike

2 dl majoneesia

1 dl ranskankermaa

½ dl hienonnettuja kapriksia tai hienonnettua herkkukurkkua

½ dl hienonnettua tuoretta basilikaa, timjamia, tilliä ja persiljaa

1 rkl mandariini- tai appelsiinimehua

1 tl limettimehua

Sekoita ainekset ja mausta suolalla ja pippurilla. Tarjoile jääkaappikylmänä.

Jälkeenpäin todettua (7.1.2018): Kuinkas sattuikaan, juuri tänä viikonloppuna heti blogikirjoitukseni jälkeen ilmestyi Helsingin Sanomien Kuukausiliite, jossa on juttu yllä olevan kalanreseptin laatijasta, Paavo Turtiaisesta, joka aloittaa nyt Kuukausiliitteen uutena kokkina. Juttu on luettavissa täällä Hesarin tilaajille. Hauskasti kirjoitus alkaa myös sanoilla: ”Oli suuri sattuma, …”.