Jääprinsessasta vanhukseksi

Pitkän tauon jälkeen kuulumisiamme. Mursin ranteeni tammikuussa leikkiessäni jääprinsessaa. Vaikken ole paljoakaan luistellut kolmeenkymmeneen vuoteen, ei ongelmana olleet unohtuneet taidot luistelussa vaan kaatumisessa. Viimeisen puolipiruetin tehdessäni menetin tasapainoni, lensin nurin ja otin vastaan kädelläni. Ja siinä nirskahti poikki värttinäluu. Ikäihmisten vamma, eikö olekin?

Siihen päättyi kohdallani niin talviurheilu kuin kaikki vapaa-aikakin. Kipsin kanssa ei saa ajaa autoa, ei saunoa eikä muutoinkaan hikoilla. Murtuneen käden kanssa pitää varoa kaatumista eikä saa kanniskella mitään kahvikuppia painavampaa. 

Työmatkani on pitkä ja työhöni etenkin näin korona-aikaan liittyy valtava kiire, joten elämä muuttui kertaheitolla hyvin haastavaksi. Omalla autolla ajamisen sijasta olen liukastellut jäisillä kaduilla vaihtaessani kulkuvälineistä toisiin ja palellut pysäkeillä vähissä vaatteissa karseissa pakkasissa. Koronariski on tuntunut pienemmältä pelolta, kun olen pelännyt aivan sairaasti liukastumista ja yhdellä kädellä raahannut kasseja, pitänyt kännykkää lämpimänä lapasen suojassa jäätymisen estämiseksi ja kömpelösti kaivanut sen esiin ja sormet kohmeessa näpytellyt tunnuslukua näyttääkseni lippuni kärsimättömälle kuskille, kärsimättömien, palelevien ihmisten jonon kasvaessa takanani. Olen samalla saanut tuta vanhuudesta ja se on tuntunut hyvin epämiellyttävältä. Näin pelottavaako elämä vanhana on? Ei ihme, että meilläkin on iäkkäitä tuttuja, jotka eivät ole koko talvena uskaltautuneet ulos edes kävelylle.      

Tapaturman satuttua lääkäri kysyi sairasloman tarvetta, mutten ottanut sitä vastaan. Ajattelin, että minun olisi helpompi opettaa itse kuin kirjoittaa ohjeet sijaiselle. En vain ottanut huomioon sitä, kuinka hitaasti teen kaiken yksikätisenä ja kuinka rankkaa siitä muodostuu. Aamutoimiin kotona tarvitsen apua ja silti ne sujuvat hitaasti. Minun on lähdettävä kotoa ennen seitsemää, sillä julkisilla työmatkani kestää usein puolitoista tuntia suuntaansa. Illalla taas lähden samoihin aikoihin koululta, pyörähdän siis kotona vain nukkumassa. 

Töissä aikaa kuluu paljon enemmän kuin normaalisti ja silti monet asiat jäävät puolitiehen. Juuri ja juuri saan nostettua esiin kansion mutten saa sitä enää takaisin paikoillen. Pöytien desinfiointi vie paljon enemmän aikaa yhdellä kädellä kuin kahdella. Koska en jaksa kerralla raahata kaikkia tavaroita luokkaan yhdellä kädellä, teen useamman hakukierroksen. Myöhästyn aina ulkovalvonnoista, koska erinäisiin lämpökerroksiin pukeutuminen kestää kauan ja joudun pyytämään siihenkin apua. Pihalla pelkään liukasta pihaa ja törmäileviä oppilaita. Onneksi koulussani ei sentään ole pelkoa kiinnipitotilanteisiin joutumisesta - monessa koulussa sekin on opettajan arkipäivää. 

Ensimmäisellä tapaturman jälkeisellä viikolla lähdin töistä usein takki auki kymmenen asteen pakkaseen, koska olin ainoa ihminen talossa seitsemän aikaan illalla. En siis voinut pyytää apua keneltäkään vetoketjun vetämiseen. Kunnes keksin, että voin levittää takin lattialle, auttaa kipeällä kädellä vetoketjun liikkeelle ja sen jälkeen pujottautua takin sisään. Joutsenen untuvatakki on muuten ainoa talvitakki, jossa on riittävän iso hihansuu että kipsi mahtuu läpi eikä resori purista kipsiä. Samoin opin, että paras (ainoa) vaate pakkasilla on lämmin villahame, koska sen alle saa kerättyä lämpökerroksia tarpeen mukaan ja selviää myös hikoilematta kulkuvälineissä ja luokan edessä. Mikäli vain on aikaa välillä pukea ja riisua... 

Opettajana joutuu myös kirjoittamaan erittäin paljon, niin käsin kuin koneella. Niin merkintöjä taululle kuin vastauksia vanhempien Wilma-viesteihin, korjaamaan kokeita ja aineita. Yllättävän taitavaksi osoittauduin kirjoittamaan väärällä kädellä taululle, mutta paperille kirjoittaminen on edelleen haastavaa. Korjattuani 70 koetta ja yhtä monta ainetta viikon sisällä rukoilin murtuman kontrollikäynnillä lääkäriä kirjoittamaan minulle sairaslomaa siltä varalta, että voimani loppuvat. 

Sen sijaan että lääkäri olisi kuulostellut potilaan henkistä vointia, hän kyllä kirjoitti minulle sairaslomaa hiihtoloman alkuun asti, mutta samalla piti saarnaa siitä, kuinka koneella kirjoittaminen on hyvää jumppaa murtuneelle kädelle ja ihmetteli, eivätkö alakoululaiset tee vielä sähköisiä kokeita. Pidin suuni kiinni puhtaasti siitä syystä, että jos rupeaisin kovin ärhäkäksi, hän saattaisi perua sairaslomani. Vaikka olin järkyttynyt siitä, kuinka yliolkaista hänen käytöksensä oli ja millaisena opettajan työn asiantuntijana hän esiintyi, en valistanut häntä opettajan työn todellisesta arjesta. Puhumattakaan siitä, kuinka vähän alakouluissa vielä on koneita oppilaiden käyttöön, kuinka haasteellista monille kolmasluokkalaisille on välillä pelkästään kirjautuminen omalle koneelleen, kuinka kaikissa oppimateriaaleissa ei ole edelleenkään edes nettikokeita opettajan muokattavaksi (sakset ja liima ovat edelleen opettajan koemateriaalia). 

Itsekseni ihmettelin myös, kuinka lääkäri kuvitteli minun raahaavan yhdellä kädellä koneet 23 oppilaalle. Kerran kyllä syksyllä raahasin koneet kaikille oppilaille yhden oppitunnin ajaksi siten, että kuljetin ne autolla viereiseen rakennukseen. Kuljettaminen yhteen suuntaan kesti tunnin, joten kuljetin ne koulupäivän päätyttyä: varasin Chromebookit koko päiväksi, vein ne edellisenä iltana ja palautin seuraavana iltana. Tämä siis silloin, kun minulla oli vielä kaksi kättä käytössäni...

Lisäksi tämän hetken tilannettani eivät sähköiset kokeet muuttaisi mitenkään. Edelleenkin minulla oli paperikokeet korjattavana ja muut työt tehtävänä. 

Lääkäri siis jäi edelleen alkuperäiseen käsitykseensä opettajan työstä ja tietämättömäksi siitä, kuinka kauhean kiukkuisena lähdin kotiin ja kuinka kiukkuinen olen asiasta edelleen. Kai minun olisi pitänyt esittää kauhean kipeätä, tullakseni kuulluksi. Minun olisi pitänyt valittaa kauheaa särkyä ja kipua kädessä, sen sijaan että tunnustin ettei kättä ole särkenyt ja etten ole tarvinnut särkylääkkeitä tapaturmapäivän jälkeen. Lääkäri vaikutti suorastaan hämmästyneeltä, kun kerroin ettei särkyä ole. Kädessä oleva kipu olisi varmaan ollut oikeutus sairastamiseen mutta henkinen kipu ei.   

Kuinka episodi päättyikään? Jätin käyttämättä sairaslomani! Koin jänistämiseksi ja työn pakoiluksi, jos jäisin kotiin sairastamaan edes yhdeksikin päiväksi. Raahauduin töihin ja hoidin työni tunnollisesti hiihtolomaan asti sekä jatkoin työntekoa vielä puoliväliin hiihtolomaani saadakseni kaiken tehdyksi ja alta pois. Hammasta purren, niin kuin suomalainen opettaja tekee. Suomalainen opettaja on tunnollinen. Tosiasia on kuitenkin, että aika moni opettaja uupuu työssään ylitunnollisuutensa vuoksi: hän suorittaa ja suorittaa, kunnes romahtaa kertaheitolla. Viimeksi eilen kuulin eräästä tällaisesta opettajasta, joka antoi kaikkensa, kunnes lopulta joutui lopulta täysin vaihtamaan ammattiaan. 

Onneksi hiihtoloma keskeytti kolmen viikon rankan työrupeaman käsi paketissa, sillä en oikeasti olisi jaksanut enää päivääkään. Aika näyttää, minkälaista pysyvää vahinkoa tämä on jo tehnyt. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Jaksanko koko kevään normaalisti vai iskeekö uupumus uudestaan? Jos sairastun koronaan, heikentääkö väsymys vastustuskykyäni. Entä palautuuko käteni entiselleen? Väkisinkin olen joutunut auttamaan kipeällä kädelläni ja kannattalemaan tavaroita, jotka ovat olleet paljon raskaampia kuin sallittu "kahvikupin paino". Jumppaa käteni on kyllä saanut riittävästi, mutta entäpä jos värttinäluuni onkin luutunut väärään asentoon.

Halusin kirjoittaa tämän itselleni muistoksi ja muistutukseksi, sillä kun saan kipsin pois, osaan arvostaa taas normaalia arkea. Silti toivoisin tämän päätyvän myös monen lääkärin luettavaksi. Muistutukseksi potilaan kuuntelemisen tärkeydestä sekä esimerkiksi siitä, että potilas on kuitenkin itse oman työnsä asiantuntija.

Yllä kuvallinen ohje muistutukseksi opettelemastamme säännöstä. Luova opettaja piirtää vaikka vasemmalla kädellä :) 

Lisätty 27.2.2021: "Takana on pian vuosi korona-arkea, joka on lisännyt valtavasti opettajien, rehtorien, päiväkodinjohtajien ja muiden alan esihenkilöiden työkuormaa. Koko Suomen kannalta on tärkeää, että he eivät uuvu. Päättäjiltä, työnantajilta ja koko kansalta tarvitaan nyt selkeää tukea heidän työlleen. On syytä viestiä myös siitä, että on oikein koronan aikana madaltaa rimaa tekemisessä ja keskittyä oleellisimpaan, kirjoittaa OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen" blogikirjoituksessaan täällä.