Iltaa ystävien kesken

 

 

 

 

 

Koko viime kevään ajan valmistelimme kuopusta Suomeen muuttoon kertomalla, että hänen 8-vuotisjuhliaan vietetäänkin sitten Suomessa. Hän hyväksyi asian nyökytellen. Viimein eräänä iltana hän kysyi: ”Vietetäänkö minun 9-vuotisjuhliani sitten taas Pekingissä?” ”Ei, ei vietetä”, vastasimme hämmentyneinä. ”No entäs 10-vuotisjuhliani?” kysyi kuopus odottavaisena. Kun selitimme, ettemme enää palaa koskaan Pekingiin, hän purskahti itkuun. Vasta silloin hän tajusi menettävänsä hyvät ystävänsä.

 

Nyt kahdeksan vuotta on tullut täyteen. Kuopus on sopeutunut Suomeen, vanhoja kavereita hän ei enää muistele, kun uusia on tullut paljon lisää. Synttäreitäkin on juhlittu jo pariin otteeseen, ja vielä on yhdet juhlat jäljellä. Näin ylenpalttista juhlintaa ei ollut Pekingin vuosiemme aikana, mutta palattuamme otimme taas vanhat perinteet käyttöön.

 

Tapanamme on ollut aloittaa juhlinta hiihtolomalla yhdessä ystävien kanssa siten, että he järjestävät lettukestit. Olivatpa he myös tehneet yllätyskakun kuopuksen iloksi ja meidän hämmästykseksemme. Viikon yhteisen loman ja naapuruuden aikana ennätämme tavata ystäviä milloin mäessä tai hiihtoladulla, lounaallakin. Ja joka vuosi istumme meillä iltaa päivällisellä. Tänä vuonna mieheni valmisti Beef Rendangia Jamie Oliverin ohjeen mukaan (hyvää vaikkei se Indonesiassa ja Singaporessa syömäämme muistutakaan). Vegetaristitytöille oli oma pihvitön versionsa.

 

Myös viime vuonna kuopusta juhlittiin hiihtoreissulla. Silloin tosin useamman muun päivänsankarin yhteisjuhlissa.

 

8-vuotissynttäreiden vietto on jatkunut kotona kavereiden kanssa ja vielä on yhdet juhlat sukulaisille tiedossa.

 

 

Kontaten Konttaiseen

Eräänä päivänä lumikenkäilimme Konttaiseen. Nimen etymologiaa ei tarvinnut pohtia, aika konttailua se ylös nouseminen on. Alas pääsee vain pyllymäkeä liukumalla, eikä se tunnu yhtään sen helpommalta.

Nyt olen varma, ettei minusta ole sankariksi. Sellaiseksi joka roikkuu lentokoneen siivestä tai kallionkielekkeestä kiinni pitäen. Tai syöksyy mäkeä suksilla alas tappajat tulittaen perässään. Ei, minulle riittää jo yksi jäinen rinne, josta en uskonut meidän ikinä selviävän hengissä. Siitä huolimatta että samaa reittiä kulkee joka päivä kymmeniä ihmisiä, joukossa hyvin pieniäkin lapsia, jotka ovat kaikki selvinneet. Ainakaan emme nähneet yhtään ruumista matkan varrella. Sen sijaan näimme nelilapsisen perheen, joka lähti parkkipaikalta pientä ennen meitä ja laski pian pyllymäkeä polkua pitkin meitä vastaan. Yksivuotias kuopus äitinsä sylissä, hieman vanhemmat yksitellen. Notkeasti ylös ja alas menivät myös meidän nuoret poikamme. Kuopuksemme jo itki palelevia varpaitaan, kun joutui odottelemaan niin pitkän aikaa parkkipaikalla, ennen kuin vanhemmat selvisivät mäestä.

Lumikengät jalassa polku oli liian kapea ja kengät kömpelöt laahustaa, omien talvikenkieni luistoon olisin puolestaan tyytyväisempi suksina ladulla kuin kenkinä mäessä.

Koko matka oli jyrkkää nousua ja polku aivan superliukas. Loppujen lopuksi nousin ylös ja laskeuduin alas toisessa jalassani lumikenkä ja toisessa tavallinen, käsissä sauvat, joiden piikit iskin maahan estämään liukastelemisen. Meno oli sen verran hidasta ettei toppavaatteissakaan tullut edes kuuma. Eniten pelkäsin tasapainon menettämistä ja sieluni silmillä luisuin jo pää edellä alas mäkeä. Muutaman läheltä-piti-tilanteen jälkeen.

Mutta kuten kuvista näkyy, oli näkymä mäen päällä suorastaan henkeäsalpaava. Vähän liiankin - etenkin jyrkänteen reunalla.

Hurraa opet

Yh

Kyllä opet ovat aika huippuja. He pystyvät sellaisiin ihmeisiin joihin me vanhemmat emme. Opet saavat vettä pelkäävät lapset sukeltamaan ja hiihtohissejä kammoavat nousemaan hissiin. On jopa opettajia, jotka hakevat koulukarkulaisia takaisin kouluun, ja olen nähnyt opeja, jotka kannustavat oppilaita ties minkälaisiin suorituksiin. Mitä supersensitiivisten lasten vanhemmat oikein tekisivät ilman heitä.

Maanantaina veimme kuopuksen pakottamalla hiihtokouluun. ”Kun siellä joutuu menemään hissiin ja mä putoon sieltä”, parkui kuopus ja yritti olla velttona, kun häntä puettiin väkisin.

Iltapäivällä hän palasi riemuissaan kotiin. ”Mä menin neljällä eri hissillä ja laskin ihan ylhäältä alas!” Siis neljä rinnettä oli huiputettu. ”No oliko kivaa?” ”Joo.”

Kiitos hiihto-opet, teitte sen jo neljännen kerran! Sillä ilman teitä meidän lapsemme olisivat edelleenkin taikamatolla...

  
Kuopus muutamaa päivää myöhemmin: ”Mä haluan laskea yksin. Mä en jaksa odottaa teitä muita, kun te ootte niin hitaita.”

 ”Mitäs me sit tehdään jos mä haluan lähteä aikaisemmin? Mä oon liian pieni menemään bussilla yksin eikä mulla oo edes ajokorttia…”