sunnuntai 8. elokuuta 2021

Länsirannikkoa pohjoiseen osa 4: Kristiinankaupunki ja Vaasa








Matkakertomus jatkuu kohti pohjoista. Kolmantena päivänä jatkoimme matkaa Kristiinankaupunkiin, Pohjanmaan eteläisimpään puutalokaupunkiin. Kaupunki ei ole koskaan palanut, joten jäljellä on melko laaja, vanha puutaloalue, pitkä, vaikkakin kapea. Raumaa kaupunki ei kuitenkaan minun silmissäni ihan voittanut, vaikka hyväksi kakkoseksi pääsikin. Rauma nimittäin voitti sekä laajuudellaan ja hyvin säilyneellä vanhan puukaupungin ilmeellään, jossa tietkin olivat vielä mukulakiveä eivätkä asfaltoituja.  






On Kristiinankaupungilla kuitenkin omat kilpailukykyiset puolensa, joille ei löydy vertaa muissa kaupungeissa. Ensinnäkin vanha tuulimylly kallioilla. Mietin, miten idyllistä olisi asua sen vieressä, kuinka riemuisaa lapsilla on leikkiä noilla kallioilla. Itse asiassa omilla lapsillani on ollut aina mahdollisuus tällaiseen idylliin, leikkipaikka kallioilla vanhojen talojen lomassa. Vastikään saksalainen ystäväni kiinnitti huomioni kallioihin perisuomalaisena piirteenä kertomalla, kuinka saksalaisen on vaikea ymmärtää sitä, miksi Timo Parvelan Ella-kirjoissa lapset istuvat aina kallioilla. Meille se on itsestäänselvyys, keskieurooppalaiselle taas vieras asia. Ei siellä ole kenenkään takapihalla kallioita. 





Toinen asia, joka lisää Kristiinankaupungin vetovoimaisuutta, on upea 1700 valmistunut puukirkko, joka jylhä siluetti määrää kaupunkikuvaa. Vielä upeampi on tämä Ulrika Eleonooran kirkko sisätiloista, sillä se on säilynyt alkuperäisessä asussaan. Tässä kirkossa haluaisin mennä naimisiin. Jos en siis jo olisi naimisissa. Pitäisiköhän uusia vihkivala? 






Kolmas Kristiinankaupungin viehätystä lisäävä paikka on Kissanpiiskaajankuja. Katu on vasta kolmanneksi kapein Suomessa, mutta se on kapein kaksisuuntainen katu. Kolmisen metriä leveälle kujalle avautuu pihoja ja portteja. Muutto Kissanpiiskaajankujalle käy mielessäni etäisenä haaveena, kun huomaan Kissanpiiskaajankuja 7:ssä olevan viisihuoneisen 170 vuotta vanhan talon piharakennuksineen ja pienine pihoineen olevan myynnissä. Hintapyyntö on 150 000 €. Ei paha pääkaupunkiseudun hintoihin nähden.





Kahvittelun jälkeen jatkamme matkaa ja ajamme rantareittiä Kaskisen kautta. Kaskinen on mielenkiintoinen paikka, se on väkiluvultaan Suomen pienin kaupunki ja itse asiassa saari Pohjanlahdessa. Koko kaupungissa ei montakaan uutta taloa, vain yksi kauppa ja tietenkin kirkko. Kaskinen on suomenkielenvoittoinen, ja ruotsinkielinen Närpiö ympäröi sitä idästä ja pohjoisesta manteereen puolella.




Närpiön, tomaattikaupungin väestöstä jopa 17,2 % puhuu äidinkielenään muita kuin suomea tai ruotsia. Vertailun vuoksi suomea puhuu vain 5,3 % kaupungin väestöstä. Muun muassa koulun säilyminen kaupungissa on maahanmuuttajien ansiota. Mielenkiintoinen on myös kaupungin poliittinen jakauma: kunnanvaltuuston 35 paikasta 32 on RKP:n hallussa ja loput 3 SDP:n. Vielä mielenkiintoisempi on naapurikunta Korsnäs, jossa kielijakauma on lähestulkoon sama kuin Närpiössä mutta jonka kunnanvaltuusto on täysin yksipuolueinen. 








Närpiön kirkko on matkamme vanhin, se on rakennettu jo 1400-luvulla, restauroitu siististi mutta mutta Ulriika Eleonooran kirkkoon verrattuna siinä ei ole enää samaa rosoista viehätystä jäljellä. Kirkon erikoisuus on kuitenkin 1700-luvulta olevat kirkkotallit, joita alun perin 350:stä on jäljellä enää vain 150. Kirkon läheltä pitäisi löytyä myös vanha koulu, mutta sitä emme onnistuneet piirroskartan avulla löytämään.  




Matkalla Vaasaan pysähdyimme Sulvan Stundarsissa, Seurasaaren kaltaisessa ulkoilmamuseossa. Se vaikutti mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti tulimme paikalle liian myöhään ja museo oli jo suljettu.Vessaankaan en päässyt, joten meillä tuli kiire jatkaa matkaa Vaasaan ja siksi jäi lähistöllä oleva meteoriitti näkemättä.





  

Vaasan asemalta poimimme vanhimman poikamme, joka liittyi seuraamme vasta tässä vaiheessa matkaa. Olin vinkannut hänelle, että Seinäjoelta kannattaa pyrkiä takimmaiseen vaunuun. En tiedä, ovatko junat muuttuneet, mutta aikoinaan, kun itse matkustin paljon Vaasan ja Seinäjoen väliä junalla, seisoin usein takimmaisen vaunun välikössä katselemassa takaoven ikkunasta aukeavaa näkymää, kun juna kiisi Pohjanmaan lakeuksilla ja suorat raiteet halkoivat peltoja silmänkantamattomiin. 











Olen asunut joskus Vaasassa, mutta edellisestä käynnistänikin on aikaa jo 26 vuotta, joten kaupunki tuntui todella vieraalta. Jotenkin osasin vielä suunnistaa kaupungissa, navigaattori tosin apunani, mutta monet paikat ja reitit tuntuivat jo todella vierailta.

Illalla ylitimme Raippaluodon sillan. Se on rakennettu vasta sen jälkeen, kun itse olin jo muuttanut pois Vaasasta, joten se oli minullakin ensimmäinen käynti Raippaluodossa. Pysähdyimme sillan kupeeseen ravintolaan päivälliselle ja söimme herkullisen saaristolaisaterian: alkuruoaksi matjesilliä ja pääruoaksi ahvenfileet. Sain tutuilta vinkin jatkaa matkaa Raippaluotoa seuraavalle saarelle ja sen kalastajasatamaan. Ajoimme rantaan ja ennätimme juuri auringonlaskuun. Salteriet-ravintolan terassilla meren päällä olisi ollut hienoa katsella auringonlaskua, mutta ravintola oli valitettavasti ehtinyt jo mennä kiinni. Näköalatorni Saltkaret sijaitsee muutaman sadan metrin päässä ja kävelimme sinne. 

Näkemättä jäivät Strömsö, Vanhan Vaasan rauniot ja Mustasaaren kirkko, joka on alun perin ollut Vaasan hovioikeuden talo. Vaikka olen asunut Vaasassa, nämä ovat minulla edelleen näkemättä. Meillä jäi siis vielä paljon näkemistä seuraavallekin Vaasan matkalle.  


 




  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihanaa jos jätät kommentin, asiallisen totta kai :)