Länsirannikkoa pohjoiseen osa 4: Kristiinankaupunki ja Vaasa

Matkakertomus jatkuu kohti pohjoista. Kolmantena päivänä jatkoimme matkaa Kristiinankaupunkiin, Pohjanmaan eteläisimpään puutalokaupunkiin. Kaupunki ei ole koskaan palanut, joten jäljellä on melko laaja, vanha puutaloalue, pitkä, vaikkakin kapea. Raumaa kaupunki ei kuitenkaan minun silmissäni ihan voittanut, vaikka hyväksi kakkoseksi pääsikin. Rauma nimittäin voitti sekä laajuudellaan ja hyvin säilyneellä vanhan puukaupungin ilmeellään, jossa tietkin olivat vielä mukulakiveä eivätkä asfaltoituja.  

On Kristiinankaupungilla kuitenkin omat kilpailukykyiset puolensa, joille ei löydy vertaa muissa kaupungeissa. Ensinnäkin vanha tuulimylly kallioilla. Mietin, miten idyllistä olisi asua sen vieressä, kuinka riemuisaa lapsilla on leikkiä noilla kallioilla. Itse asiassa omilla lapsillani on ollut aina mahdollisuus tällaiseen idylliin, leikkipaikka kallioilla vanhojen talojen lomassa. Vastikään saksalainen ystäväni kiinnitti huomioni kallioihin perisuomalaisena piirteenä kertomalla, kuinka saksalaisen on vaikea ymmärtää sitä, miksi Timo Parvelan Ella-kirjoissa lapset istuvat aina kallioilla. Meille se on itsestäänselvyys, keskieurooppalaiselle taas vieras asia. Ei siellä ole kenenkään takapihalla kallioita. 

Toinen asia, joka lisää Kristiinankaupungin vetovoimaisuutta, on upea 1700 valmistunut puukirkko, joka jylhä siluetti määrää kaupunkikuvaa. Vielä upeampi on tämä Ulrika Eleonooran kirkko sisätiloista, sillä se on säilynyt alkuperäisessä asussaan. Tässä kirkossa haluaisin mennä naimisiin. Jos en siis jo olisi naimisissa. Pitäisiköhän uusia vihkivala? 

Kolmas Kristiinankaupungin viehätystä lisäävä paikka on Kissanpiiskaajankuja. Katu on vasta kolmanneksi kapein Suomessa, mutta se on kapein kaksisuuntainen katu. Kolmisen metriä leveälle kujalle avautuu pihoja ja portteja. Muutto Kissanpiiskaajankujalle käy mielessäni etäisenä haaveena, kun huomaan Kissanpiiskaajankuja 7:ssä olevan viisihuoneisen 170 vuotta vanhan talon piharakennuksineen ja pienine pihoineen olevan myynnissä. Hintapyyntö on 150 000 €. Ei paha pääkaupunkiseudun hintoihin nähden.

Kahvittelun jälkeen jatkamme matkaa ja ajamme rantareittiä Kaskisen kautta. Kaskinen on mielenkiintoinen paikka, se on väkiluvultaan Suomen pienin kaupunki ja itse asiassa saari Pohjanlahdessa. Koko kaupungissa ei montakaan uutta taloa, vain yksi kauppa ja tietenkin kirkko. Kaskinen on suomenkielenvoittoinen, ja ruotsinkielinen Närpiö ympäröi sitä idästä ja pohjoisesta manteereen puolella.

Närpiön, tomaattikaupungin väestöstä jopa 17,2 % puhuu äidinkielenään muita kuin suomea tai ruotsia. Vertailun vuoksi suomea puhuu vain 5,3 % kaupungin väestöstä. Muun muassa koulun säilyminen kaupungissa on maahanmuuttajien ansiota. Mielenkiintoinen on myös kaupungin poliittinen jakauma: kunnanvaltuuston 35 paikasta 32 on RKP:n hallussa ja loput 3 SDP:n. Vielä mielenkiintoisempi on naapurikunta Korsnäs, jossa kielijakauma on lähestulkoon sama kuin Närpiössä mutta jonka kunnanvaltuusto on täysin yksipuolueinen. 

Närpiön kirkko on matkamme vanhin, se on rakennettu jo 1400-luvulla, restauroitu siististi mutta mutta Ulriika Eleonooran kirkkoon verrattuna siinä ei ole enää samaa rosoista viehätystä jäljellä. Kirkon erikoisuus on kuitenkin 1700-luvulta olevat kirkkotallit, joita alun perin 350:stä on jäljellä enää vain 150. Kirkon läheltä pitäisi löytyä myös vanha koulu, mutta sitä emme onnistuneet piirroskartan avulla löytämään.  

Matkalla Vaasaan pysähdyimme Sulvan Stundarsissa, Seurasaaren kaltaisessa ulkoilmamuseossa. Se vaikutti mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti tulimme paikalle liian myöhään ja museo oli jo suljettu.Vessaankaan en päässyt, joten meillä tuli kiire jatkaa matkaa Vaasaan ja siksi jäi lähistöllä oleva meteoriitti näkemättä.

  

Vaasan asemalta poimimme vanhimman poikamme, joka liittyi seuraamme vasta tässä vaiheessa matkaa. Olin vinkannut hänelle, että Seinäjoelta kannattaa pyrkiä takimmaiseen vaunuun. En tiedä, ovatko junat muuttuneet, mutta aikoinaan, kun itse matkustin paljon Vaasan ja Seinäjoen väliä junalla, seisoin usein takimmaisen vaunun välikössä katselemassa takaoven ikkunasta aukeavaa näkymää, kun juna kiisi Pohjanmaan lakeuksilla ja suorat raiteet halkoivat peltoja silmänkantamattomiin. 

Olen asunut joskus Vaasassa, mutta edellisestä käynnistänikin on aikaa jo 26 vuotta, joten kaupunki tuntui todella vieraalta. Jotenkin osasin vielä suunnistaa kaupungissa, navigaattori tosin apunani, mutta monet paikat ja reitit tuntuivat jo todella vierailta.

Illalla ylitimme Raippaluodon sillan. Se on rakennettu vasta sen jälkeen, kun itse olin jo muuttanut pois Vaasasta, joten se oli minullakin ensimmäinen käynti Raippaluodossa. Pysähdyimme sillan kupeeseen ravintolaan päivälliselle ja söimme herkullisen saaristolaisaterian: alkuruoaksi matjesilliä ja pääruoaksi ahvenfileet. Sain tutuilta vinkin jatkaa matkaa Raippaluotoa seuraavalle saarelle ja sen kalastajasatamaan. Ajoimme rantaan ja ennätimme juuri auringonlaskuun. Salteriet-ravintolan terassilla meren päällä olisi ollut hienoa katsella auringonlaskua, mutta ravintola oli valitettavasti ehtinyt jo mennä kiinni. Näköalatorni Saltkaret sijaitsee muutaman sadan metrin päässä ja kävelimme sinne. 

Näkemättä jäivät Strömsö, Vanhan Vaasan rauniot ja Mustasaaren kirkko, joka on alun perin ollut Vaasan hovioikeuden talo. Vaikka olen asunut Vaasassa, nämä ovat minulla edelleen näkemättä. Meillä jäi siis vielä paljon näkemistä seuraavallekin Vaasan matkalle.  

 

  

Länsirannikkoa pohjoiseen osa 3: yösija Porissa

Pori oli jotenkin pettymys vanhojen talojen metsästäjälle ja etenkin Rauman jälkeen. Kaupunki paloi yhdeksännen kerran vuonna 1852 ja sen jälkeen Poriin luotiin uusi asemakaava leveine puistoteineen. Helsingistä saapuvalle matkailijalle ei Kivi-Porissa ole mitään niin erikoista, vastaavia uusrenesanssi- ja uusklassismityylisiä taloja löytyy pääkaupungistakin. Lähes ainoa kuvaamisenarvoinen talo oli Junneliuksen palatsi, Porin kaupungintalo, joka toi mieleen  Dogen palatsin Piazza San Marcolla Venetsiassa.

Sen sijaan Kuukkarilla eli viralliselta nimeltään Päärnäisen kaupunginosalla on mielenkiintoinen historia. Tulipalon jälkeen köyhempi väki, jolla ei ollut varaa ostaa tai vuokrata asuntoa, asui tällä alueella maakuopissa viidentoista vuoden ajan. Kunnes asiasta nousi häly Helsingissä ja kuoppakaupungin tilalle rakennettiin vastaavia työväenrivitaloja kuin Hakaniemessä ja Vallilassa tai Turun Portsassa (Port Arthur). Viimeiset Kuukkarin maakuopat purettiin vasta 1890-luvulla ja sanotaan, että radan varressa olisi ollut jopa vielä vuonna 1916 kolme kuoppa-asumusta.    

Yövyimme Kuukkarissa Airbnb-asunnossa, joka oli aika mielenkiintoinen. Asuntoa remontoitaessa oli säilytetty ihailtavan paljon vanhaa, esimerkiksi lattia oli täysin alkuperäisessä kunnossa. Ensisilmäyksellä se oli pelottavakin, mutta kun sitä tarkastelin lähemmin, se oli oikeastaan aika viehättävä. Ihailin ratkaisuja, joita oli tehty, jotta asunnossa oli säilytetty alkuperäistä tunnelmaa. Asunto oli varmaan kunnostettu alunperin omaksi kodiksi, kunnes omistaja oli siirtynyt asumaan muualle. Joissakin paikoissa tosin näkyi huolimaton kädenjälki ja uusituiksi tapeteiksi hämäriin huoneisiin olisin valinnut vähän vaaleampia. Jälkeenpäin rakennettu kellari puolestaan oli hyvinkin moderni eikä oikein muun asunnon tyyliin sopiva. On jännittävää, millaisia yösijoja löytää, kun kiertää "perushotellit" kauempaa.       

Länsirannikkoa pohjoiseen osa 2: Rauma - kaupungeista kaunein

Naantalista jatkoimme matkaamme kokka kohti pohjoista seikkailemaan rannikon puutalokaupunkeihin. Yksi lapsistamme reagoi kuitenkin edellisen vieraspaikan kissapölyyn siten, että ensimmäiseksi jouduimme viemään hänet Naantaliin koronatestiin ja tekemään vielä varmuuden vuoksi Lidlin pikatestinkin, jotta uskalsimme jatkaa matkaa. Ensimmäisenä päivänä välttelimme sisätiloja ja paikkoja, joissa on paljon väkeä. Onneksi oireet menivät pian ohi, kun pääsimme eroon kissoista, ja saimme virallisen negatiivisen testituloksen melko pian. 

Rannikon kaupungeissa olo on kuin ulkomailla. Lämpöä riitti kuin etelässä, kun mittari jumittui kolmeenkymmeneen asteeseen. Idylliset pikkukaupungit olivat kuin Ruotsin keskiaikaisista kylistä, mieleen tulivat parin vuoden takaiset seikkailuni tyttären kanssa Vadstenassa, Ruotsissa. 

Naantalissa emme viipyneet testiä pidempään, sillä kaupunki on tullut tutuksi jo useilta vierailuiltamme Muumimaailmaan.

Ensimmäinen kohteemme ja ehdoton suosikkini Pohjanlahden rannikon vanhoista kaupungeista oli Rauma, jossa sijaitsee Wikipedian mukaan Pohjoismaiden laajin yhtenäisenä säilynyt puutaloalue, UNESCOn maailmanperintöalue. Puutalokaupunki ei ole palanut sitten vuoden 1682 ja vanhimmat säilyneet talot ovat 1700-luvun lopusta. 

Vanha kaupunki on kertakaikkisen ihana, sinne muuttaisin vaikka samantien. Kadut ovat mukulakiveä, idyllisiä taloja ei ole pilattu uusimalla ikkunoita tai remontoimalla liikaa. Tunnelma on kuin toiselta vuosisadalta. Kadunnimet ja kyltit ovat rauma giälel,  mikä tuo hauskan fiiliksen kuin ulkomailla olisi. 

Raumalla pidetään huolta myös turisteista, sillä vanhassakaupungissa on riittävästi viehättäviä kahviloita ja ravintoloita. Rauma oli myös ainoa vierailemistamme kaupungeista, jossa matkailijoiden välttämättömyystarpeet oli huomiotu päätorin julkisella vessalla, jossa pystyi piipahtamaan tarvitsematta pysähtyä kahvilaan tai museoon. Myöhemmissä kaupungeissa tästä tuli minulle jopa ongelma, kun helteellä pitäisi juoda paljon, mutta matkanvarrella ei ollut vessaa, joissa helpottaa oloa.  

No, mikäkö näimme Raumalla? Parkkeerasimme auton Savilankadulle vanhankaupungin kupeeseen. Aloitimme kierroksen torilta ihailemalla vanhaa raatihuonetta ulkoapäin. . Oli liian kuuma päivä juoda pystökaffet torilla, joten jatkoimme matkaa kävelemällä Isokirkkokatua pohjoiseen 1500-luvulla rakennetulle Pyhän Ristin kirkolle. 

Kirkolta jatkoimme joen pohjoisrantaa ja Pohjankatua pitkin itään ja pysähdyimme Kirstiin, eli merimiehen kotiin, jossa me vanhemmat piipahdimme kurkistamassa, kuinka merimies eli ennen ja miltä asuminen näissä taloissa näytti vielä sotien jälkeen. Viimeinen asukas lähti talosta 1970-luvulla.

Kirstin talon jälkeen ylitimme joen Itäkadun sillan kautta ja käännyimme länteen Kuninkaantielle. Siinä nurkan takana olisi ollut Kuutti Lavosen taidetta ja perinteinen kirjakauppa, mutta me emme malttaneet pysähtyä näihin. Pienen kiertokävelyn jälkeen palasimme tähän Itäkadun ja Kuninkaantien risteykseen, keskiaikaiselle aukiolle Haueguanoon. Aukiolla on uustuotantona 1700-luvun tyylinen kaivo. Vieressä sijaitsee Rauman Taidemuseon säätiö, jonka sisäpihalla on viehättävä pieni kesäkahvila Laura's, jonka ikkunasta myytiin muhkeita munkkeja ja kermavaahdolla täytettyjä croisanteja. Siirsimme pihapöydän ja tuolit ison puun alle varjoon, jossa saimme istua turvallisen välimatkan päässä muista asiakkaista.

Kuninkaantieltä käännyimme Suomen kapeimmalle kujalle nimeltä Kitukränn. Se oli tosin vähän tylsä, lähinnä pelkkää seinää vain, ei pihoja joita ihailla tai ikkunoita, joista kurkistella sisään. Sen päässä, Kauppakadun puolella sijaitsee Marela eli laivanvarustajan hulppea koti, jossa me aikuiset vierailimme ostamallamme neljän museon lipulla (7 e aikuisilta). Nuo kaikki pienet yksityiskohdat sisätiloista ovat upeasta Marelasta. Voitte arvata, kuinka paljon olen  kuvannut ihania yksityiskohtia, sillä tässä on vain murto-osa kaikesta ihastelemastani ja ikuistamastani. :) Tällaisessa paikassa panee vain miettimään, että tämä on ollut silti vain tavallisen laivanvarustajan koti, mitä kaikkea kaunista käsityötä Suomessa on ollutkaan ja kuinka valtava määrä sitä on tuhoutunut ja modernismin tuhovimmassa hävitetty, kuten Kokkolassa lähes koko varakkaamman väen yläkaupunki. Niin surullista.  

Kävimme vielä katsomassa vanhinta kaupunginosaa olevan Kalatorin ja sen vieressä olevan, jo 1600-luvulla tuhoutuneen kirkon rauniot. Sen jälkeen jatkoimme matkaa Poriin.