torstai 18. heinäkuuta 2019

Linnoissa kreivien...






  






Tällä hetkellä olen taas jo muualla, mutta palaan vielä muistoihin kesäkuusta, jonka vietin suurimman osaksi reissaten Euroopassa. Caiazzosta jatkoimme matkaamme Dentecanen kylään ja päädyimmekin etanamökistä palatsiin.

Nyt olen kokenut sen, miltä tuntuu asua linnassa! Luulimme vuokranneemme Airbnb:n sivuilta pätkän loistokkaasta rivarista mutta perillä huomasimme että kauppaan kuului kokonainen talo ja se oli valtava. Mieheni mittasi sen jaloillaan ja arveli kahdessa kerroksessa olevan tilaa 350 neliötä, kurkkasi vintille ja huomasi sen olevan remontissa asuinkäyttöön, jolloin tilaa tulee vielä kolmannes lisää.

Keittiökin pelkästään oli yhtä iso kuin olohuone kotonamme - joka sekään ei ole mikään ihan pieni. Lähes samankokoinen oli eteishalli jonka vieressä oli toinen samankokoinen portaikkohalli. Oli ruokasali ja oleskeluhuone sekä työhuone ja kaksi kylpyhuonetta. Yläkerrassa pitkän käytävän varrella oli neljä valtavaa makuuhuonetta, kolme niistä meidän käytössämme, sekä kaksi kullanvärisin hanoin ja suihkuin varustettua kylpyhyonetta. Kun koko talo oli sisustettu antiikkihuonekaluin ja huonekorkeus oli nelisen metriä ja prameasti koristeltua, se oli kuin palatsi. Airbnb:n sivujen mukaan talo oli rakennettu 1870-luvulla eli 150 vuotta vanha. Tämä kaikki lienee jonkun napolilaislääkärin hulppea kesämökki.






   




Sisäpihalla oli pieni uima-allas, mutta muutoin piha oli vähän tyhjänoloinen ja pihakalusteista näki, ettei pihaa ollut suunniteltu olohuoneen jatkeeksi. Ensimmäisenä päivänä lapset pulikoivat altaassa, minkä seurauksena kuopus sai pahan ihottuman. Se alkoi märkiä loppuloman aikana ja kotimaassa hän joutui käymään lääkärissä hakemassa antibioottikuurin. Valitimme asiasta heti omistajalle ja "isännöitsijä" kävi heittämässä altaaseen lisää klooria, mutta tämän jälkeen kenenkään ei enää tehnyt mieli pulikoida. Onneksi olimme uineet Caiazzossa aivan riittämiin, joten altaan puute ei harmittanut. Jälleen kuitenkin joka toinen ilta laitoimme ruokaa kotona. 

Juuri kun olin huokaissut helpotuksesta etanoiden suhteen, illan pimetessä ja yöksi vaihtuessa ilmaantuivat ensimmäiset limaiset matelijat ruokapöytämme viereen (tähän itse asiassa viittaan aikaisemmassa postauksessani etanoiden keittämisestä). Epäilin jo hävittäneemme Dentecanen viimeiset nilviöt, mutta viimeisenä iltana näimme uuden kannan jo si'inneen.

Talo oli aivan mieletön, vaikkakin loppujen lopuksi totesimme kaikki, ettemme haluaisi asua linnassa. Yläkertaan ei kuule, jos alakerrassa kutsuu ja ylös on pitkä matka asiaa toimittamaan. Arvatkaa kuinka ärsytti huomata unohtaneensa jotain väärään kerrokseen! 









  


Dentecane itsessään oli aivan älyttömän tylsä paikka, siellä ei ollut mitään, ei edes houkuttelevia ravintoloita. Ensimmäisenä iltana tälläydyin ja lähdimme kävellen etsimään ravintolaa. Ensimmäinen veti vesiperän, paikka näytti ennemmin katetulta grillikioskilta: se olikin neonvaloin koristeltu kasikytlukulainen baari, jossa musiikki pauhasi. Terassilla istui lapsiperhe ja meidän viereemme pysähtyi auto, josta nousi vanhempi pariskunta - vimpan päälle tälläytyneenä. He olivat lähteneet lauantai-iltaa viettämään! 

Vielä emme uskoneet, että Italiassakin pienellä paikkakunnalla huvit ovat yhtä vähäiset kuin Suomessa ja lähdimme kävelemään maaseutua kohti kohti netissä kehuttua hienompaa ruokaravintolaa. Paluumatka jo huoletti minua, sillä eihän maalla katulamppuja ole, ilta oli pimenemässä ja muistoissani mönkivät vielä pimeällä ilmaantuvat etanat. Perille päästessämme totesimme ravintolan olevan nykyään kebab-pizzeria. Nuoriso kaahasi paikalle autoillaan kuin me aikoinaan nuorina valtatien varrella olevalle huoltoasemalle. Käännyimme takaisin ja ennätimme palatsiin ennen pimeän tuloa.

Onneksi olimme päivällä varautuneet mahdollisuuteen ja hankkineet pastatarpeet kotiin.

Yöksi palatsi pimeni täysin. Saamissamme ohjeissa sanottiin, että kaikki alakerran massiiviset puuovet on turvallisuussyistä salvattava yöksi. Kun ovet suljettiin, kaikki alakerran ikkunat yhtä keittiön yläikkunaa lukuunottamatta jäivät puuovien pimentoon. Sisällä tuntui todella spookyltä, mutta toimimme ohjeen mukaisesti. Yläkerran puiset sisäovet jätimme auki ja olisin pitänyt parvekkeenovia ulos asti auki koko yön, mutta luovutin ensimmäisen yön jälkeen: nuorisolla oli tapana kerääntyä kadunvarteen ja noutopizzerian eteen aikaa tappamaan ja meteli jatkui pitkälle yöhön. Ja kun he viimein lähtivät, heräsin kaahareihin. Yöllähän keskustassa saa ajaa kahdeksaakymppiä, eikö totta?









Viimeisenä päivänä mieheni löysi lähi-piazzalta suklaakaupan, joka oli kuulemma kuin Kaurismäen leffoista. Esillä oli vain muutama rasia, takahuoneessa pauhasi televisio ja esiin kömpi myyjä, jonka päältä olisi voinut ravistaa pölyt pois. Myyjä maistatti heillä mitä taivaallisempia suklaalaatuja ja toi sitten valitut suklaat takahuoneesta. Mieheni pohti, kuinka usein mahtaa sisään poiketa asiakas, kerran viikossa kenties? Vai oliko kaikki vain lavastettu häntä varten? Kuin Truman Showssa...

Samana päivänä hän luki edellisten asukkaiden jättämiä arvosteluja ja huomasi lähipizzerian saaneen ylistävät arvostelut. Mutta meidän kiintiömme oli tullut Pepe i Granissa ja Napolissa täyteen. Viimeiset pizzat söimme kuitenkin paluumatkalla Fuimicinon lentokentälle. Puolet ajomatkasta googletin lounasravintolaa, mutta kaikki olivat jo menneet kiinni iltapäiväksi. Lopulta ajoimme Fuimicinon rantaan, josta löysimme pienen pizzerian, jota piti yli-ystävällinen turkkilainen pappa, jonka kojussa saimme hyvät pizzat ja näimme houkuttelevimmat kasvisantipastot koko matkan aikana! Ympärille katsoessamme totesimme, että seuraavalla Rooman reissulla rantakohteeksi riittäisi roomalaiseen tapaan ihan Fuimicino: hyvät rannat ja ravintolat, lyhyt junamatka Rooman nähtävyyksien luo.





  





Lisätty 28.7. video palatsista:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihanaa jos jätät kommentin, asiallisen totta kai :)