sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Hienostorouva samoilee korvessa

 


 


 

 

 




 




 
 

 


 

 



 

 

 


 


 
Osaamme mekin päästä aikaisin liikkeelle. Kun kello 9 ryhdymme suunnittelemaan retkeä, voi olla, että jo puolenpäivän aikaan istumme autossa. Sitä ennen olemme tehneet eväät ja kiukutteleva kuopuskin on saatu lähtövalmiiksi. Jopa vaihtamaan asunsa paremmin metsäretkeen sopivaksi. Hänen pettymyksensä on suuri, koska suunniteltu Supermarsu-elokuva vaihtuukin hienon sään vuoksi patikointiretkeksi Sipoonkorpeen.

"Äiti, sä olet niin hienostorouva!" huomauttaa esikoinen.
"Kuinka niin?"
"No, kun sä lähdet metsään, sä pukeudut samoihin vaatteisiin kuin kaupungille. Etkä sä edes ikinä harrasta liikuntaa."
"Harrastanhan, välillä kävelen paljon - etenkin silloin kun shoppailen."


Tunikani on vuosia vanha,  collegetakkini vielä sitäkin vanhempi. Muistan vielä, kuinka ostin sen keväällä 2005. Pian sen jälkeen aloin odottaa Kolmosta. Takki ja poika - samanikäisiä. Eiliset farkut näyttävät paremmilta näin pylly peitettynä.

En osaa erityisesti "pukeutua" metsäretkelle tai kävelylenkille. En omista kovin urheilullisia asuja ja ylipäänsä inhoan polyestervaatteita. Puuvilla tuntuu päällä paljon mukavammalta. Reippaalle kävelylenkille lähden aina normaaleissa vaatteissani, farkuissa ja lenkkareissa tai jopa hameessa ja sandaaleissa. Pekingissä naapurin ruotsalaisrouvat saattoivat päivittäin lapsensa koulubussille tiukkaakin tiukemmissa fitnesshousuissa, sellaisissa jotka pureutuvat takamuksesta vakoon. Ihmettelin aina, että oliko se heidän kotiasunsa vai olivatko he joka päivä lähdössä kuntosalille.

Kymmenen vuotta sitten lähdimme mieheni kanssa pyöreän hääpäivän kunniaksi Roomaan. Koko viikon ajan kuljimme päivittäin vähintään 15 kilometriä, matkan aikana tuli täyteen yli 100 km. Sipsutin sen pellavahousuissa ja hienoissa kaupunkisandaaleissani. Jalkani olivat niin turvoksissa, etten voinut kuvitellakaan sovittavani näyteikkunoissa ihastelemiani kenkiä. Henkinen minäni on varmaan signora, temperamenttiani myöten. Olen aina kokenut sielujen sympatiaa Isä Matteon taloudenhoitajan Natalinan kanssa.

Perheessämme on tosin pari muutakin Natalinaa, ainakin temperamentin mukaan katsottuna. Sen sijaan kuopuksen kiukku ilmenee murjotuksena, pitkäkestoisena sellaisena. Menomatkalla hän pysähtyy murjottamaan heti alkumatkasta, jää kyhjöttämään kylätien varteen traktorimuseon kupeeseen. Jatkamme matkaa ja katoamme näkyvistä. Mahtaako kuopus tulla perässä?

Yhtäkkiä kuuluu kipitystä. Kuopus juoksee meidät kiinni vauhdilla.

"Äiti, mä näin käärmeen!"

Siskolleen hän kuvailee, kuinka käärme oli luikerrellut hänen vieressään tienpientareella eikä hän uskaltanut ottaa siitä valokuvaa.
"Minkä värinen se oli?"
"Harmaa."
"Oliko sillä selässä sellainen raitakuvio?"
"Emmä muista."

Keskustelu käärmeistä jatkuu pitkän aikaa ja kuopuksen askel nousee ripeästi. Tällä käärmeellä ei ollut korvia, mutta muutoin kuopus on sitä mieltä, että käärmeillä on isot korvat. Taas löytyy aihe mököttää.

Kun käärmeseikkailun jännitys on unohtunut, alkaa taas harmistus. "Tääll' ei oo mitää tekemistä!"

Tulisipa uusi käärme taas vastaan...

7 kilometriä kumpuilevassa maastossa. Kallioita, kiviä ja solia. Nousuja, laskuja ja tasaista. Peltomaisemia, omakotitaloja ja kuraisia polkuja. Liukastelua liukkailla puunrungoilla. Veteen täyttynyt hylätty kalkkikaivos. Synkmetsä ja valkovuokkopelto. Loppumatkasta laavu ja makkaranpaistopaikka.

Kuksat, jotka ostimme häämatkalla Lapissa 19,5 vuotta sitten. Jounilta Sodankylän ja Inarin välissä. Mieheni muistaa vielä, mitä hän rupatteli Jounin kanssa. Jouni antoi ohjeet, kuinka käsitellä kuksat niin että ne kestävät. Vain kuksien väri on tummempi kuin tuolloin uusina.

Kotimatkalla haemme kakunpalat kahvilasta ja keitämme kotona omalla keittimellä latet, jotka maistuvat niin hyviltä omalla kotipihalla.

Jacket: Odd Molly
Sweatjacket: Guess
Tunic/dress with collars: DKNY
Jeans: Guess
Sneakers: Bikkembergs
(Ancient treasures from my wardrobe)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti