perjantai 9. maaliskuuta 2018

Kontaten Konttaiseen








































Eräänä päivänä lumikenkäilimme Konttaiseen. Nimen etymologiaa ei tarvinnut pohtia, aika konttailua se ylös nouseminen on. Alas pääsee vain pyllymäkeä liukumalla, eikä se tunnu yhtään sen helpommalta.


Nyt olen varma, ettei minusta ole sankariksi. Sellaiseksi joka roikkuu lentokoneen siivestä tai kallionkielekkeestä kiinni pitäen. Tai syöksyy mäkeä suksilla alas tappajat tulittaen perässään. Ei, minulle riittää jo yksi jäinen rinne, josta en uskonut meidän ikinä selviävän hengissä. Siitä huolimatta että samaa reittiä kulkee joka päivä kymmeniä ihmisiä, joukossa hyvin pieniäkin lapsia, jotka ovat kaikki selvinneet. Ainakaan emme nähneet yhtään ruumista matkan varrella. Sen sijaan näimme nelilapsisen perheen, joka lähti parkkipaikalta pientä ennen meitä ja laski pian pyllymäkeä polkua pitkin meitä vastaan. Yksivuotias kuopus äitinsä sylissä, hieman vanhemmat yksitellen. Notkeasti ylös ja alas menivät myös meidän nuoret poikamme. Kuopuksemme jo itki palelevia varpaitaan, kun joutui odottelemaan niin pitkän aikaa parkkipaikalla, ennen kuin vanhemmat selvisivät mäestä.


Lumikengät jalassa polku oli liian kapea ja kengät kömpelöt laahustaa, omien talvikenkieni luistoon olisin puolestaan tyytyväisempi suksina ladulla kuin kenkinä mäessä.


Koko matka oli jyrkkää nousua ja polku aivan superliukas. Loppujen lopuksi nousin ylös ja laskeuduin alas toisessa jalassani lumikenkä ja toisessa tavallinen, käsissä sauvat, joiden piikit iskin maahan estämään liukastelemisen. Meno oli sen verran hidasta ettei toppavaatteissakaan tullut edes kuuma. Eniten pelkäsin tasapainon menettämistä ja sieluni silmillä luisuin jo pää edellä alas mäkeä. Muutaman läheltä-piti-tilanteen jälkeen.


Mutta kuten kuvista näkyy, oli näkymä mäen päällä suorastaan henkeäsalpaava. Vähän liiankin - etenkin jyrkänteen reunalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti