perjantai 8. joulukuuta 2017

Sama puku silloin ja nyt

 



 
 
 
 
 
 

 

 
 
 
 
 
 
 
 

Itsenäisyyspäivän kunniaksi minun oli tietysti pukeuduttava tummansiniseen samettiin ja sellainen löytyikin omasta kaapistani. Vieläpä sellainen, johon liittyi perinteitä. Olen itse ommellut puvun niihin opiskelijoiden itsenäisyyspäivänjuhliin 24 vuotta sitten, joissa tapasin mieheni ensimmäisen kerran. Sinä iltana mitään suurta romanssia ei syttynyt, tuskin edes keskustelimme keskenämme, mutta silloin kuitenkin tutustuimme ja seuraava kohtaamisemme kymmenen kuukautta myöhemmin johti seurusteluun. Seurustelumme vei meidät seuraavanakin vuonna itsenäisyyspäivän juhliin, tällä kertaa Vanhalle ylioppilastalolle, johon minä pukeuduin samaan pukuun. Puvulla on siis perinteitä.
 
Vajaata kuukautta myöhemmin mieheni – tai silloinen poikaystäväni – muutti jo Singaporeen, joten seuraavat itsenäisyyspäiväjuhlat vuonna 1995 vietimmekin siellä Suomen suurlähetystössä. Olin itse vasta muutamaa päivää aikaisemmin muuttanut Singaporeen poikaystäväni luo asumaan. Mitä minulla noissa juhlissa oli ylläni, sitä en enää muista. Mahdoimmekohan silloin ottaa kuviakaan?
 
Suomi 100 -juhlaan minulla olisi ollut kaksi muutakin sopivaa iltapukua: Toinen paksua mustaa silkkiä ja teetetty Singaporessa kolmansiin itsenäisyyspäiväjuhliin, niihin joissa esiintyi Lea Lavén. Sen puvun olen haudannut kaappiin odottamaan uutta tulemistaan. Aikaan, jolloin paksut jäykät silkit ovat taas muotia. Toinen puku on Ralph Laurenin tummansininen leninki, joka on jo päässyt käyttöön kolmeen otteeseen vuoden sisään: koulun gaalailtaanSuomi 99 -juhliin sekä naapurimme karonkkaan pari kuukautta sitten.


Sen sijaan tämän vanhan puvun olen siis tehnyt aivan itse. Puku on todella hyvänlaatuista puuvillasamettia, sellaista jota ei kuulemma enää edes valmistetakaan. Aivan toista kuin nykyajan halvannäköiset polyestersametit. Ompelin nuorena paljon vaatteita ja olin melko taitava harrastelijaompelija, mutta tämä puku oli kyllä mestariluomukseni – tai ainakin pyrkimys huipulle. Jouduin jättämään kuukaudeksi opintoni ja keskittymään täysin tähän pukuun. Monet illat hikoilin ja vuodatin kyyneleitä tätä ommellessani, niin vaikeaa oli saada sametti tottelemaan ja saumasta siistiä. Ompelin ja purin, ompelin ja purin. Loppujen lopuksi ompelin suurimman osan saumoista ensin käsin ja sitten viimeistelin koneella, jotta ommel ei kiristäisi saumasta. Seuraavana vuonna olin tyytymätön puvun alkuperäisiin lampaanlapahihoihin, purin ne ja ompelin pienemmät hihat kiireessä – niihin Vanhan ylioppilastalon juhliin. Kiire kostautui ja hihojen saumat vetävät hieman. Aikomukseni oli purkaa ne myöhemmin ja ommella uudestaan, mutta se jäi sittemmin tekemättä.
 
Olisi kyllä pitänyt sovittaa pukua paremmin nyt, sillä eräs seikka jäi minulta huomaamatta. Puvun alle ei voi pukea tavallisia rintaliivejä, eikä minulla ole enää sellaisia, jotka saisi syvään uurretusta selkäosasta piiloon. Varmaan myös taitamattomuuttani ompelijana, ettei leningin selkäosa istu niin hyvin kuin tapanani on puvulta vaatia. Toisaalta olen saattanut joutua jättämään sen väljäksi siitä syystä, että sametti on napakkaa eikä lainkaan jousta kuten nykypäivän joustosametit. Sen puutteen huomasin viimeistään silloin, kun juhlista lähtiessämme kumarruin riisumaan juhlakenkiäni. Vaikka yritin nostaa leninkiä löystyttääkseni selkäosaa, joutui vetoketjun yläpuolella oleva koukku liian lujille venytyksestä, nirhautui irti ja sinkoutui lattialle. Täytyypä muistaa korjata sekin ennen seuraavia juhlia. Samoin halkio, joka purkautui hieman noustessani taksiin. Sekä hankkia ne puvun alle piiloutuvat liivit, jottei olisi niin alaston olo…
 
 

Puku oli siis vanha ja niin olivat kengätkin (vaikkeivät sentään ne samat, jotka jalassa tanssin 24 vuotta sitten). Takki puolestaan on nähnyt kaikki samat juhlat sekä monet muutkin sitä ennen ja sen jälkeen. Itse asiassa se lienee nähnyt myös sen illan, jolloin Suomi täytti 50 vuotta – tuolloin nuoren äitini yllä! Mutta tämä rakas takkini ansaitsee vielä aivan oman postauksen.


***

 

 

Eilisaamuna nukuin pitkästä aikaa hyvin pitkään. Otin siis torstain palkattomaksi vapaaksi, kun onnistuin löytämään sijaisenkin. Aamulla tosin sain aikaisen herätyksen, kun pojat kiljuivat pudottaneensa mustikkakipon lattialle. Kun mustikat oli siivottu ja mies lähtenyt töihin,  jätin flunssaiset pojat tietokonepeliensä ääreen ja kömmin takaisin sänkyyni. Wilma innostui tykittämään jotain viestejä puhelimeeni ja samanaikaisesti ystäväni megalomaanisia tekstareita, joten puhelin värinä häiritsi nukahtamistani, mutta viimein puhelin rauhoittui ja nukahdin. Kello oli 11, kun viimein heräsin ja kömmin ylös sängystä. Yli kahdeksan tunnin unia en ole saanut nukkua sitten töiden alkamisen.
 
Torstaipäivä menikin löhöillessäni ja postausta tehden. Illalla vääntäydyin kaupungille esikoisen kanssa kahville ja kiinantunnille. Perjantai onkin taas työpäivä, vaikkakin opetukseton päivä. Perjantaisin aina suunnittelen maanantain tunnit ja teen niitä hommia, joita en ennätä muulloin viikolla. Tuli tarpeeseen tämä miniloma. Nyt taas jaksaa tehdä töitä ja odotella seuraavaa lomaa - joka alkaa parin viikon päästä!
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti