maanantai 25. joulukuuta 2017

Onnellista joulunodotusta?



 


 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 
 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 

 

Pupulandian muutaman päivän takainen kirjoitus sinkun yksinäisestä joulusta ja surumielisestä virittymisestä jouluun sai minut pohtimaan, kuinka monenlaisia tunnelmia meidän jouluihimme oikein liittyy. Yksinäisen tai lapsettoman mielissä perheellisen joulu voi olla idylli ja toiveiden täyttymys, lapsiperheessä se puolestaan on usein kiirettä ja tuskaa, stressiä saada lapsille täydellinen joulu valmiiksi deadlineen mennessä. Niinpä välillä omien kiireitteni keskellä on mieleeni hiipinyt pienoinen kade lapsettomia kohtaan, tai niitä joiden lapset ovat jo lentäneet pois pesistään. Tai ainakin niitä, joilla on vielä mahdollisuus päästä jouluvalmisteluista kuin koira veräjästä ja päätyä syömään jonkun muun valmistamia jouluruokia. Kuinka ihanaa olisikaan viettää aatonaluspäivät kaupungilla tunnelmasta nauttien ja mennä sitten valmiiseen joulupöytään. Kuinka ihanaa olisikaan vielä (niin kuin joskus silloin nuorena) ottaa vain aikaa itselleni, nauttia joulutunnelmasta ja saada kaiken annettuna. Korkeintaan tehdä pukintöitä ja hankkia lahjat lapsille, se olisi kivaa.

 

Perheenäitinä piipahdan kaupungilla juoksemassa lahjojen perässä, stressaan vielä viime tingassa puuttuvia lahjoja ja näen silmissäni tyhjentyneitä kaupanhyllyjä. Käsivarteni ovat kipeinä painavien kassien raahaamisesta. Silloin on minulle jo höyryävä kupillinen lattea tavoittamaton haave, jolle ei ole aikaa, sillä on rynnistettävä kotiin laittamaan joulua. Siitä huolimatta, että minulla on ihana mies, joka tänä vuonnakin paistoi kaikki laatikot ja leipoi saaristolaisleipää.

 

Ihanan joulutunnelman ja joulupöydän herkkujen odotus ja lapsilla valkopartaukon aiheuttama jännitys lataavat niin paljon odotuksia, jotka purkautuvat yleensä turhautumisena ja kiukutteluna. Lapset eivät huomaa eivätkä ymmärrä vanhempien stressin määrää, heidän muistoissaan joulu saapuu aina itsestään. Niinpä joulun alla meillä riidellään enemmän kuin koskaan muulloin. Kuten varmaan monessa muussakin perheessä.

 

Muistan lapsena kuinka äiti stressasi ja oli kiukkuinen. Minä – sen sijaan että olisin auttanut muussa kuin imuroimisessa - pakenin serkkujen luo. Heidän vanhempansa olivat yleensä navetassa, joten ei heillä ollut aikaa kiukuttelulle tai suursiivoukselle. Joulun alla minun aina tekisi mieleni lyödä hanskat tiskiin ja paeta jonnekin murjottamaan yksinäni.

 

Vielä aattona kiire jatkuu. Lyhyiden yöunien jälkeen vanhemmilla on väsymyskiukkua ja kaikilla suuria odotuksia. Haluaisin rauhoittua joulupuurolle, mutta hotkaisen sen viidessä minuutissa. On kiire lämmittämään glögiä naapuruston joulurauhan julistukseen.

 

Mutta kuitenkin, loppujen lopuksi kaikki tulee valmiiksi melkein ajoillaan, tunnelma saapuu viimeistään jouluaattoiltana, kun pukki on käynyt ja vatsa pullollani istahdan sohvannurkkaan lukemaan keskeneräistä kirjaani. Kerrankin rauhoitun illalla lukemaan. Lämmitän glögiä, kynttilät palavat, kuopus leikkii isojen veljiensä kanssa lahjalegoillaan ja esikoinen on uppoutunut lahjakirjoihinsa. Maistamme Saksasta lähetettyä Stollen-joulukakkua ja suklaakuorrutettuja Lebkucheneita.

 

Silloin kaikki edeltävät murheet häipyvät pois mielestäni. Silloin en kuitenkaan vaihtaisi tätä joulua pois. Sillä jonain päivänä lapset ovat lentäneet pois pesästä ja joulumme on taas hiljaisempi. Muttei ehkä onnellisempi.

 

Joka joulu sai äitikin kaiken valmiiksi ajoissa ja rauhoittui aattoiltaan mennessä. Niin tuli valmista myös tädilläni, vaikka viettikin aatonaaton navetassa. Viimeistään tapaninpäivään mennessä serkkuni kotona oli oikein jouluisaa ja pöydässä kaikki jouluherkut, kun keräännyimme heidän kotiinsa koko suvun voimin Tapanin ajelulle.




 


(P.S. Jotta ei uskottavuus kärsisi, on kerrottava, että rauhalliset puurokuvat ovat vasta joulupäivän aamulta…)
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti