torstai 21. joulukuuta 2017

Joulunalusviikko



 
 

Onneksi en ole ehtinyt lukea muiden blogien ihania joulujuttuja, muutoin olisin tuntenut kateudenpiston sydämessäni. Opettajilla ja äideillä joulunalusviikko on huippukiireinen, vaikka onhan se sama toki monissa muissakin ammateissa.

Viikko sitten perjantaina ei sentään vielä ollut tietoa pahimmista kiireistä. Koko perjantai – joka minulla on opetukseton päivä – meni kokeita korjatessa ja etenkin arvosanoja miettiessäni. Joskus Wilma tekee tepposet kaatumalla juuri silloin, kun kaikki opettajat syöttävät kiireessä arvosanoja aivan viime tingassa. Juuri ennen sivuston sulkeutumista.  Halusin välttää tämän olemalla ajoissa.

Maanantain tuntien suunnittelulle ei sitten jäänyt aikaa, sillä oli ehdittävä ajoissa konserttiin. Mieheni oli ottanut itselleen kunniatehtävän ja järjestänyt isolle naapuriporukalle konserttinautinnon tilaamalla liput Ultra Bran konserttiin. Meitä oli neljä pariskuntaa sekä esikoisemme, jotka vietimme yhdessä viihdyttävän illan Hartwall Areenalla. Kenties olit itsekin siellä mukana tai lukenut arvioita lehdistä.

Suomalainen musiikki kolahtaa perheeseemme eniten, lapsetkin ovat jo äidinmaitoa juodessaan kuunnelleet suomalaisia sanoituksia isän kitaransoiton säestyksellä. Työmatkalla minua viihdyttävät SuomiRockin juontajat. Ultra Brahan meillä on kuitenkin sinänsä mielenkiintoinen suhde, että suhteemme jäi melko heppoiseksi silloin aikoinaan bändin ollessa huipulla. Silloin kun se tuli ihmisten tietoisuuteen, me asuimme Singaporessa, ja tuolloin uudesta Suomipopista tunsimme vain J. Karjalaisen Väinön (no, se on ainoa, jonka tänä päivänä vielä muistan tuolta ajalta). Kun sitten palasimme Suomeen, ei mennyt montaakaan vuotta, ennen kuin Ultra Bra jo lopetti. Siitä huolimatta olemme luoneet bändin kappaleisiin jonkinlaisen suhteen, sillä olemme naapurien kanssa hoilanneet Savanni nukahtaa –kappaletta musiikaalisissa illanvietoissamme sekä olen tutustuttanut kiinalaisia opiskelijoita Suomi-kulttuuriin laulattamalla heillä Sinä lähdit pois.
 

Viikonloppu hurahti nopeasti. Lapset ottivat itse vastuun piparinleivonnasta. Mies huolehti ruoanlaitosta (meillä syödään joka päivä hänen laittamaansa erinomaista "kotiruokaa"). Minä siivosin. Tuntisuunnitelmat maanantaiksi piti tehdä jossain välissä. Ja vielä varmistaa ne arvosanat. Muuttaa pariin kertaan, ylös ja alas. Niitä pohdin todella moneen kertaan, eihän sitä kenellekään haluaisi tuottaa pettymystä, mutta joskus kokee että on pakko muistuttaa ja patistaa joitakuita oppilaita ottamaan itseään niskasta kiinni, jotta he jaksaisivat yrittää vähän enemmän. Ja silloin tuntee itsensä todella tylyksi. Mutta minkä arvosanan antaakaan, aina mielestään sittenkin väärän. Ja jos annan tälle tämän numeron, niin saiko se toinen sitten reilun numeron: onhan kumpikin sählännyt tunneilla, läksyjä ollut tekemättä – no mutta kun toinen kyllä viittaa ahkerammin. Vaikka viittaahan se toinenkin aina välillä. Voi kunpa olisi maalikamera, josta voisi laskea kaikki viittaukset, sählingit, unohtelut ynnä muut. Aivan kuten monen lapsen äitinä, opettajanakin miettii aina, onko osannut olla tasapuolinen ja reilu kaikille. Onko jotain jäänyt huomaamatta, muistamatta, tekemättä.

Niinpä pidin tällä viikolla arviointikeskustelut. Teetin heillä itsearvioinnit ja kerroin omat arviointiperusteeni jokaiselle. Kaikkeen olin valmistautunut huolella ja säilönyt liput ja laput kalenterini väliin. Ensimmäisen ryhmän kohdalla kävi niin, etten siinä aamun sähläyksessä sitten löytänyt enää kalenteria mistään ja jouduin käymään keskustelut ulkomuistista. Ennen kuin juoksin toiseen luokkaan, hain seitsemältä monistamani tehtävät monistushuoneesta. Niiden välissä oli kalenterini. Miksi ihmeessä olin edes ottanut sen mukaani monistushuoneeseen? Minulla ei ole omaa luokkatilaa, joten olen jatkuvasti lennossa huonetta vaihtaen. Työkaverit ovatkin tottuneet, että haeskelen milloin mitäkin ympäri koulua levittelemääni.
 

Viimeinen viikko on mennyt töissä aamuseitsemästä iltakahdeksaan. Arvioinnit, arviointikeskustelut, mukava jouluohjelma tunneille ja päälle vielä Wilma-viestit. Kaikki huolenaiheet on purettu nyt viimeisellä viikolla opettajien kesken ja vanhempien kanssa keskustellen, tehtypä vielä uudet ryhmäjaotkin kevättä varten. Sen lisäksi olen työparin kanssa järjestänyt vieraissa tiloissa pienten koululla askartelun kaikille niille, jotka eivät menneet joulukirkkoon, ja kaitsenut neljääkymmentä lasta ykkösestä kutoseen. Lapsia, joista tunsin vain pienen osan.  Toisella kädellä olen huolehtinut pienestä ekaluokkalaisesta, joka on myöhästynyt kirkosta ja jota pelottaa tämmöinen ventovieraiden isojen tyyppien outo jengi hänen omassa pienessä koulussaan.

Vielä tänään oli yksi samanlainen päivä. Ei omaa opetusta, vaan aamulla pienten koululle, jossa piti ottaa vastaan luokallinen kutosia, joiden oma ope ei päässyt mukaan. Kutoset tulivat tapaamaan kummiluokkaansa kakkosia, joilla ei myöskään ollut omaa opea vaan sijainen. No sijainen oli juuttunut ruuhkaan ja otinpa sitten yksin vastaan kaksi luokkaa lapsia, joista tunsin vain muutaman oppilaan ennestään. Aikaa oli 10 sekuntia keksiä, mitä puolet oppilaista tekee sillä aikaa, kun toiselle puolelle pitää järjestää piparinleivontaa: Kummit lukemaan ääneen kirjaa kummioppilailleen tai pelaamaan yhdessä lautapeliä, sen jälkeen toinen puolikas ryhmää mukaani leipomaan. Leivontapöydän ääressä ohjeita antaessani yritin kuumeisesti miettiä, kuinka moni pari edes mahtuu pöydän ääreen ja kuinka ohjeistan heidät leipomaan jäisestä taikinasta, jota tuskin itsekkään saan kaulittua, sillä aikaa kun toinen puolikas mesoi ympäri koulua (pahimmissa kuvitelmissani). Onneksi paikalle tuli toinen opettaja ja otti ohjat käsiinsä. Minä pääsin tarkistamaan tilanteen toisella puolella ja siellä vallitsikin täydellinen rauha: kummit olivat hienosti ottaneet kummioppilaansa siipiensä suojaan ja tekivät, kuten olin käskenyt. Ja siinä välissä oli sijainenkin ehtinyt luokkaan. Luojan kiitos. Aivan yhtä täydellisesti ei toiminut koko päivä, sillä muutamaa oppilasta jouduin muistuttamaan kummivelvollisuuksistaan, mutta kivasti kuitenkin meni.

Koulupäivän jälkeen hyppäsin julkisiin ja ajelin keskustaan. Juoksin Stockalle hakemaan pari puuttuvaa lahjaa lapsilleni sekä ostamaan pieniä lahjoja heidän opettajilleen sekä työkavereilleni. Ja sitten taas tunnin köröttelin julkisilla koululle joulujuhlaan, jossa otin vastaan samaisen kakkosluokan ja vastasin heistä juhlan ajan. Siinäpä sitä onkin tehtävää, kun odotellaan puuttuvia lapsia ja samanaikaisesti kaksitoista lasta juoksee jokainen eri suuntaan aikamoisessa ihmispaljoudessa. Lapset, joita en tunnista kasvoista enkä muista kuin yhden vauhdikkaimman vilpertin nimen.

Ja kun yhdeksältä illalla väsyneenä viimein palasin kotiin (suunnilleen samaan aikaan kuin joka ilta) ja luulin huokaisevani hetken ennen viimeistä kahden päivän koitosta, alkoi esikoinen riputa, että juuri huomenna pitäisi lähteä etsimään hänelle vanhojenpäiväpukua. Eikä hän ottanut kuuleviin korviinsa sitä tosiseikkaa, että ennen joulua perheenäideillä (ja –isillä) on AIVAN HIRMUINEN kiire. Vanhojenpäiväpuvun hankinta ei todellakaan mahdu siihen aikatauluun. Kauhea riitahan siitä sukeutui.

Mutta kyllä se tästä joulu vielä syntyy. Huomenna ainakin alkavat valmistelut. Sen jälkeen kun olen käynyt kuuntelemassa koulussa kuopuksen laulua ja hankkinut vielä pari puuttuvaa lahjaa. Vastannut vielä viimeisiin Wilma-viesteihin. Niin ja huomisiltana on vielä naapurilla viiskymppiset.

Valvottuja öitä…

Onneksi kalat on sentään jo graavattu. Eikä huomenna tarvitse enää mennä töihin.




Sateessa kotiin konsertista

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti